Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 4: madame de Montespanin toiveet toteutuvat

”Rouva Athénaïs de Montespan seisoi peilin edessä ja katseli omaa kuvaansa. Tänään se tapahtuisi. Vieläpä ennen puoltayötä hänestä tulisi kuningas Ludvigin rakastajatar. Rouva de Montespan ryhdistäytyi. Hän oli pukeutunut tulenväriseen iltapukuun, joka sopi erityisen hyvin yhteen hänen tummien hiustensa kanssa. Kaula-aukko oli niin avoin kuin hän suinkin oli uskaltanut antaa sen ommella – pitihän sentään ottaa huomioon kuningatar Maria Teresia, jota ei saanut turhan takia ärsyttää. Rouva de Montespan koetti varovasti sormenpäillään pitkää kaulaansa ja paljaita olkapäitään. Hän oli huomannut kuninkaan katseen viime aikoina viipyvän pukunsa kaula-aukossa. Mutta oliko se mikään ihme? Olihan hänellä tunnetusti hovin kauneimmat käsivarret, ja hänen pukunsa oli leikattu sillä tavoin, että se pikemminkin paljasti kuin peitti hänen kauneutensa.

Athénaïs de Montespan hymyili omalle peilikuvalleen, niin että hänen tasaiset valkoiset hampaansa tulivat näkyviin. Noin voitonriemuisesti hän hymyilisi kuninkaalle, kun tervehtisi tätä. Kuningas halusi nähdä ympärillään iloisia, säteilevän kauniita ihmisiä eikä tuollaisia kyynelehtiviä, haikeita naisia kuin kuningatar Maria Teresia ja ennen kaikkea Louise de la Valliére.

Athénaïs kumartui ja otti kampauspöydältään mustan kauneuspilkun, kiinnitti sen vasempaan suupieleensä ja hymyili taas muotokuvalleen. Noin! Tuota hymyä ei kuningas varmaankaan voisi vastustaa.

Athénaïs vetäytyi hieman kauemmaksi peilistä ja niiasi sitten omalle muotokuvalleen. Hän painoi päänsä, ennen kuin nousi hitaasti. Sitten hän käänteli itseään peilin edessä, ojensi paljaan käsivartensa, aivan kuin hän olisi osoittanut jotakin, ja pysähtyi sitten taas katsomaan omaa kuvaansa. Tuo liike tehoaisi kuninkaaseen varmasti. Hän tekisi sen aivan kuin huomaamattaan, mutta hän oli nyt jo varma siitä, ettei hallitsija voisi irrottaa silmiään hänen kauniista käsivarrestaan.

Viimeinkin hän oli niin pitkällä. Nyt hänen tarvitsisi enää vain mennä alas juhlasaliin, ojentaa kätensä – ja kuningas olisi hänen rakastajansa. Tuo tyhmä, kanamainen Louise de la Valliére oli lopultakin sysätty syrjään. Athénaïs’n kauniille kasvoille levisi hetkeksi nyrpeä ilme. Niin mitättömänä kuin hän Louisea pitikin, oli kestänyt kuitenkin kauan, ennen kuin hänen oli onnistunut saada kuningas kyllästymään monivuotiseen rakastajattareensa. Jostakin täysin käsittämättömästä syystä kuningas oli tuntenut viehtymystä mitätöntä ja ikävystyttävää Louisea kohtaan, vaikka hänellä oli hovissaan sellainenkin kaunotar kuin Athénaïs de Montespan. Tämä johtui tietysti siitä, että Louise oli ollut niin monta vuotta kuninkaan rakastajatar, sillä eihän hallitsija toki muutoin voinut asettaa hailakkasilmäistä ja hiljaista Louisea Athénaïs’n edelle.

Jotkut miehet olivat uskollisia – enemmän kai tottumuksesta kuitenkin tottumuksesta kuin muutoin – ja silloin on naisen ryhdyttävä toimimaan herättääkseen huomiota. Yksinkertaista Louisea oli toki ollut helppo narrata, Athénaïs ajatteli edelleen. Kun kuningas ei muuten kiinnittänyt huomiota Athénaïs de Montespaniin, tämä tarjosi Louiselle ystävyyttään. Ja Louise tervehti sitä ilolla. Hän jopa näytti olevan imarreltu siitä, että hovin henkevin nainen tuntui kiinnostuneen hänestä. Tietäessään itse hyvin, ettei osannut huvittaa kuningasta eikä keskustella tämän kanssa henkevästi, Louise alkoi kutsua Athénaïs de Montespania luokseen, kun tiesi kuninkaan olevan tulossa.

Aluksi Athénaïs oli vaatimaton ja pysytteli syrjässä kuninkaan käydessä tapaamassa Louisea, sillä hän ei halunnut herättää epäluuloja. Athénaïsin mielestä kului lopulta tavattoman pitkä aika kuninkaan kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Se harmitti häntä ensin, ja hän polki vihoissaan jalkaansa, päästyään omaan huoneeseensa, mutta sitten hän keksi keinon.

Mitä hän ei saisi hyvällä, sen hän ottaisi pahalla, hän päätti. Ja hänestä tulisi vielä kerran kuningas Ludvigin rakastajatar, se oli varmaa. Louise de la Valliéren tapaiset kanamaiset naiset saattoivat turvautua kyyneliin ja rukouksiin, kun rakastaja alkoi kyllästyä heihin, mutta hänelle, Athénaïs’lle, sellainen ei sopinut. Hän kääntyi tunnetun ennustajan La Voisinin puoleen, ja tämä osasikin auttaa häntä. Athénaïs kertoi La Voisinille, että hän rakasti kuningasta ja tahtoi päästä tämän rakastajattareksi. La Voisin katsoi Athénaïs’ta pienillä terävillä silmillään ja huomautti sitten kuivasti, että mistään rakkaudesta ei rouva de Montespanin puolelta kai ollut kysymys. Athénaïs’ta suututti, ja hänen teki jo mieli lähteä ennustajan luota pois, mutta viime hetkessä hän sentään malttoi mielensä. Mikäli hän halusi voittaa Ludvigin rakkauden, oli La Voisin ainoa ihminen, joka saattoi auttaa häntä.--”

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista - Versaillesin valtiatar