Hae tästä blogista

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Vainajien sureminen ja muistaminen Antiikin Roomassa

 Hei vaan. Pieni tauko on ohi ja historiablogin päivittäminen jatkuu. Tässä kuussa ja elokuussa teemme yhteisiä aikamatkoja viidesti kuussa. Sen jälkeen ainakin kolmesti, useamminkin riippuen siitä kuinka hyvin löydän historiallista aineistoa, josta kirjoittelen tänne. :) Kiiruhtakaamme nyt aikakoneeseen, niin matka voi alkaa Antiikin aikaan.


***

Roomalaiset uskoivat kuoleman saastuttavan vainajan läheiset, joten heidän oli suoritettava erilaisia puhdistautumis- ja sovitusriittejä. Heti hautajaisten jälkeen oli esimerkiksi puhdistauduttava tulella ja vedellä. Vainajan kotona aloitettiin useita päiviä kestäneet puhdistautumismenot.
Omaisten suruilmaukset vaihtelivat sosiaalisen ryhmän ja sukupuolen mukaan. Maskuliinisten roomalaismiesten täytyi perinteisesti osoittaa mielenlujuutta surunhetkellä, ja naisten sallittiin surra avoimemmin. Muinainen kahdentoista taulun laki ja filosofit kuten Seneca ja Plutarkhos neuvoivat omaisia käyttäytymään pidättyvästi läheisten kuolintapauksissa. Filosofit paheksuivat liiallisia surunilmauksia ja antoivat ymmärtää itsehillinnän olevan surun hetkellä yleensä varsin poikkeuksellista – ainakin naisten kohdalla.
Omaiset ilmaisivat suruaan lukuisin tavoin niin ikään hautapiirtokirjoituksissa. Niissä toistuivat tietyt ilmaukset ja runonpätkät noudattavat totuttua kaavaa kuten nykyajan kuolinilmoituksissa. Kliseisesti kaavoista ja runonpätkistä huolimatta surun tunteet olivat silti omia ja henkilökohtaisia.
Hautajaispäivänä omaiset söivät haudalla hauta-aterian, ja he järjestivät vielä yhdeksäntenä päivänä hautauksesta muistoaterian hautapaikalla, johon kuului vainajalle toimitettu juomauhri. Juomaa ja ruokaa kaadettiin hautaan erityisiä reikiä tai libaatioputkia pitkin, joita on löydetty arkeologisissa kaivauksissa hautojen yhteydestä.

Elävät muistivat edelleen vainajaa, vaikka hän oli poistunut hautauksen jälkeen elävien maailmasta. Omaiset kävivät vuosittain haudalla viettämässä juhla-aterioita vainajan syntymäpäivänä (dies natalis). Haudalle vietiin säännöllisesti leipää, kakkuja, hunajaa, viiniä, hajusteita, kukkia – eniten ruusuja ja orvokkeja – ja muita erityisiä lahjoja, sillä vainajan uskottiin jäävän majailemaan hautaan ja kaipaavan ruokaa, juomaa ja muuta huolenpitoa. Roomalaiset määräsivät usein testamenteissaan tietyn summan rahaa käytettäväksi vuosittaisiin hautariitteihin. Hautajuhlat olivat yhteisöllisesti tärkeitä muistotilaisuuksia eläville. Toisaalta hautariittien motiivina kyti myös pelko vihamieliseksi muuttuvasta ja haudasta harhailemaan lähtevästä vainajasta, joka lähti aiheuttamaan onnettomuuksia eläville, mikäli hänen muistoaan (memoria) ei kunnioitettu asiaankuuluvasti hauta-antimilla.

Yhteisön vainajat oli säilytettävä suosiollisina eläville oikeilla hautajaisriiteillä, hautauhreilla ja yleisissä vuotuisjuhlissa, joita vietettiin vainajien kunniaksi. Toukokuussa vietettiin Rosaliaa viemällä useimmiten ruusuja haudoille, ja Lemuria-juhlassa 9.-13.5 perheenpään piti keskiyöllä pestä kätensä lähdevedessä, heittää mustia papuja lemuureille kasvot poispäin käännettynä ja sanoa: ”Nämä minä heitän, näillä pavuilla lunastan vapaaksi itseni ja omaiseni.” Sitten hänen piti lausua yhdeksän kertaa: ”Esi-isien henget, menkää pois” ja katsoa taakseen. Helmikuisessa Parentalia-juhlassa uskottiin vainajien sielujen nousevan elävien pariin, niinpä suvun edesmenneitä muistettiin viemällä haudoille lahjoja. Kristillystyneetkin roomalaiset jatkoivat vainajien muistojuhlan viettämistä haudoilla. Osa kirkollista johtajista suhtautui suvaitsevasti tradition jatkumiseen, mutta monet piispat ja kirkkoisät paheksuivat muistojuhlia. Niitä kun vietettiin toisinaan riehakkaiden juominkien merkeissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti