Hae tästä blogista

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lycoris, Rooman historian kuuluisin näyttelijätär

Lycoris oli näyttelijättären kolmas nimi. Hänen oikea nimensä oli Volumnia, ja Cytheris oli hänen taiteilijanimensä – viitaten Venus-jumalattaren syntymäsaareen Cytheraan. Lycoris valloitti kuuluisia miehiä kuten Marcus Junius Brutuksen (Caesarin murhaajan), Marcus Antoniuksen ja runoilija Cornelius Galluksen. Hän onnistui löytämään korkeasäätyisiä rakastajia isäntänsä suhteiden avulla. Alun perin Lycoris oli kuuluisalle, rikkaalle viihdemaailma tärkeänä tekijänä olleelle miehelle kuulunut orjatar. Entinen dominus, Publius Volumnius Eutrapelus oli solminut lujia suhteita roomalaisen aristokratian jäseniin. Isäntä käytti näyttelijättäriä tuttavapiirinsä laajentamiseen ja vallanpitäjien saleihin yltävän vaikutusvaltansa kasvattamiseen. Mies rahoitti pitoja, juhlaillallisia ja hekumallisia öitä.
Naispuoleisilla miimikoilla oli Rooman historiassa kaksijakoinen rooli näyttelijättärinä ja prostituoituina. Lycoriksesta tuli nopeasti Volumniuksen tallin taitavin nainen. Silti valttikortti oli edelleen orja, joten isäntä vapautti hänet voidakseen vahvistaa hänen asemaansa seurapiireissä. Aikalaisten kirjoitusten mukaan Cytheris tarjosi yhä palveluksia entiselle dominukselleen, sanan jokaisessa merkityksessä. Kaunokainen oli nyt kuitenkin liberta, vapautettu orjatar joka harjoitti ammattiaan esiintymällä Volumnukselle ja tämän vaikutusvaltaisille ystäville kestien aikana ja viihdyttäen näitä herroja makuukamarin hämyssä. Asiakkaat eivät olleet mitään plejibejä, vaan aikansa yhteiskunnan eliittiin kuuluneita herroja.
Vuosien 55-50 eKr. aikana Lycoris oli Brutuksen rakastajatar. Vuonna 49 eKr. hän valloitti Marcus Antoniuksen. Kaikkien tiedossa oli Marcus Antoniuksen rakastavan teatteria sekä näyttelijöiden ja näyttelijättären seuraa. Nokkela Volumnius hyödynsi luultavasti tätä tosiasiaa ja johdatteli Cytheriksen Marcus Antoniuksen käsivarsien syleilyyn kasvattaakseen omaa valtaansa Caesarin oikean käden siivellä. Lycoris otti tehtävänsä innolla vastaan. Heidän piilottelematon suhteensa aiheutti silti suuren kohun. Marcus Antonius oli tänä aikana kansantribuuni eli korkea-arvoinen politikko. Naimisissa oleva mies kiersi Roomassa rakastajattarensa kanssa kantotuolikyydillä liktorien (oikeudenpalvelijoiden) marssiessa kulkueen edessä laakerikoristeisine vitsakimppuineen. Kantotuolia seurasi mielistelijöiden ja ystävien nolostuttava seurue. Skandaali johtui myös siitä, ettei Antonius pitänyt rakastajatartaan erillään julkisesta elämästään toisin kuin kaikki muut senaattorit. Entistä orjatarta ja näyttelijätärtä kohdeltiin kuin säädyllistä matroonaa. Cicero vihjaili Antoniuksen esittelevän Cytheriksen jopa vaimonaan, ja tämä olisi voinut murskata tämän uran. Siksi mies päätti luopua rakastajattarestaan ja palata vaimonsa Fulvian luo, mahdollisesti itsensä Caesarin pakottamana. Vihamies Cicero nimittäin levitti perättömiä huhuja, joissa Marcus Antoniuksen lukaalin makuuhuoneet oli muutettu bordelleiksi ja ruokasalit viinituviksi.



Muutamaa kuukautta myöhemmin Cicero tapasi Lycoriksen Volumniuksen pidoissa. Tämä todisti Volumniuksen onnistuneen luomaan seurapiirikutsujen varjolla laajan sosiaalisen verkoston. Mies ilmeisesti etsi uutta tärkeää rakastajaa entiselle orjattarelleen. Lycoriksella oli tässä välissä joitain suhteita, jotka eivät ole jääneet historiankirjoihin. Vuonna 43 eKr. Lycoris päätyi taas uuden, vaikutusvaltaisen miehen rakastajattareksi.
Cornelius Gallus oli kuuluisa runoilija, joka kuului Vergiliuksen ja Ovidiuksen kirjallisuuspiiriin. Valitettavasti runoilija rakastui toivottomasti Lycorikseen. Rakastajatar oli Corneliukselle sekä hänen työtään innoittava muusa että elegiarunojen sääntöjen mukainen ihannenainen – tilanteen mukaan joko intohimoinen tai julma. Vain kolme vuotta myöhemmin runoilija omisti Lycorikselle elegiakokoelmansa Amores; kuten arvata saattaa rakkaustarina päättyi pian tämän tapauksen jälkeen. Miesparka masentui pahasti, koska rakastajatar hylkäsi hänet.
Vergilius kynäili ystävänsä alakulosta viitaten Lycoriksen nykyiseen asuinpaikkaan Reinjoen liepeillä, Marsin aseiden ympäröimänä. Elegiaihanne oli suhteessa Reinjoen varrella palvelevan upseerin kanssa ja muuttanut rajaseudulle tämän mukana. Mies saattoi olla Quintus Fufius Calenus, Caesarin uskollinen kannattaja. Tämän viimeisen rakkausseikkailun jälkeen Lycoris näyttää häviävän historian hämärään. Hänen maineensa sitä vastoin kasvoi vuosisatojen ajan, ja 350 vuotta myöhemmin monet näyttelijättäret kutsuivat itseään edelleen Lycorikseksi.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kaunistautumista lavatansseihin

 1950-luvun puolivälissä jossain maaseudulla





Nuori maalaistyttö Marja kaunistautuu lavatansseja varten pienessä kammarissa, jonka hän jakaa leskiäitinsä kanssa. Huone on niin pieni, ettei sinne mahdu kuin kaksi kapeaa sänkyä joiden välissä on yöpöytä, korkea peililipasto ja tuoli. Tässä yksikerroksisessa maatalossa asuu heidän lisäkseen kymmenen muuta ihmistä: vanha isäntä ja emäntä eli mummo ja pappa, Juhani-eno Alma-vaimoineen ja kuusine lapsineen. Osa Marjan serkuista nukkuu tuvassa sivustavedettävissä sängyissä, sillä talossa on vain kolme kammaria.

Tummaverinen tyttö on jo pukeutunut kukikkaaseen tanssimekkoon, jonka helma on yhtä leveä kuin reikäleipä – vaikka hänellä on vielä kuminauhakiinnitteiset papiljotit päässään. Hän on ottanut kolmisen kertaa vuodessa permanentin lähes piikkisuoraan tukkaansa siitä lähtien kun pääsi ripiltä. Olisipa hänellä luonnonkiharat kutrit niin kuin äidillä ja kaikilla serkuilla, mutta tietenkin hänen on pitänyt periä Jatkosodassa kaatuneen isänsä suortuvat. Hiusten muotoiluun hän käyttää papiljottien ohella hiusvettä tai taiteilee välillä illalla sormikiharat, jotka hän kiinnittää hiusneuloilla. Kotona kuleksii myös ikivanha uunissa kuumennettava piippausrauta. Sillä polttaa hyvin helposti tukkansa, ellei muista kokeilla ensin kiharrusta paperisuikaleisiin.

Arkisin Marjan tapainen maalaistyttö ei käytä mitään ehostusta, mutta markkinoille ja lavatansseille hänellä on tapana vähän meikata. Pohjustuksena hän käyttää Tokalon-merkkistä vähän ihonsävyä tasoittavaa päivävoidetta ja lääkepuuteria. Luonnostaan tummiin ripsiinsä ja kulmakarvoihinsa hän harjaa kakkumascaraa, ripsiin mascaraa säästelemättä. Huuliinsa hän levittää Suudelman kestävänä mainostettua Sansekal-huulipunaa. (Marja ei ole kylläkään testannut vielä kestääkö Sansekal oikeasti suutelun.) Hän irrottaa vielä papiljotit hiuksistaan ja harjaa kiharoita vähän auki varovasti. Suihkaus ”Kielon tuoksua” ja hän onkin valmis lähtemään polkemaan tansseihin naapurin tyttöjen kanssa.





perjantai 7. heinäkuuta 2017

Suuri tulva serbien mytologiassa

Ihmiset elivät muinoin paratiisissa. Heidän ei tarvinnut tehdä työtä kuin omaksi huvikseen, sillä heillä oli ympärillään kaikki tarvitsemansa. Mutta he eivät välittäneet noudattaa Jumalansa käskyjä, joten Jumala päästi tulvan heidän laaksoonsa hukuttamaan kaikki. Tuhotulvasta pelastui yksi ainoa mies, joka oli ollut onnekseen vuorilla tähystämässä. Pelastunut oli väkivahva Kraniac-niminen jättiläinen.
Veden noustessa Kraniac pakeni yhä ylemmässä, kunnes tulva nousi korkeimman huipun tasalle. Jättiläinen tarrautui hengenhädässä huipulla kasvavaan viinipuuhun, joka oli itsea asiassa veijarijumala Kurentin sauva. Vaikka Kuret huvitteli mielellään tekemällä ilkikurisia kepposia, hänessä oli hyvätkin puolensa, joka ilmeni tässä tilanteessa valmiutena auttaa Kraniacia. Niinpä Kraniac pysytteli viinipuun varassa ja söi sen rypälesatoa hengenpitimikseen yhdeksän vuoden ajan, kunnes tulva laski.
Kraniacin kiittäessä Kurentia pelastumisestaan, Kurent vastasi: ”Ei sinun ole syytä kiittää minua vaan viinipuuta. Vanno että tästä lähin ylistät sitä ja rakastat sen mehua enemmän kuin mitään muuta juomaa tai ruokaa.” Ja Kraniac vannoi menettelevänsä tästä lähtien niin.
Tulvan jälkeen Kurent ja Kraniac alkoivat kiistellä kummalla olisi oikeus hallita maailmaa. Viimein Kurent ehdotti kilpailua. Se joka pystyisi hyppäämään meren yli, saisi hallita maata meren tällä ja toisella puolella.” Jumala hyppäsi itse ensin, mutta hänen toinen jalkansa kastui hiukan meren tuolla puolen. Sen sijaan nykyistä ja heikkoa ihmissukua vanhempi Kraniac loikkasi helposti meren yli voittamaan ensimmäisen erän. Sitten Kurent sanoi: ”Katsotaanpa kumpi saa hallita manalaa. Se saa, joka on vahvempi. Hän polkaisi jalallaan maata, jolloin siihen aukeni suuri kuilu. Kraniacin polkaistessa maa repesi uumeniaan myöten ja näkyviin tuli sulaa kultaa virtaava joki.
”Kolmas kerta toden sanoo”, Kurent totesi. ”Nyt ammumme kumpikin nuolen taivaalle. Se joka ampuu korkeammalle, saa hallita maailmaa ja kaikkea, mikä on sen alla ja sen yläpuolella.” Kurent ampui, ja kesti kahdeksan päivää, ennen kuin hänen nuolensa putosi takaisin maahan. Kraniacin nuoli putosi vasta yhdeksän päivän kuluttua, ja mukana maahan putosi nuolen lävistämänä myös Jumalan ruoka-aittojen vartijakukko.
”Sinä olet maailman hallitsija, ja minä olen sinun alamaisesi”, Kurent sanoi. Mutta samalla hän mietti parhaillaan, miten saisi voimakilpailussa menettämänsä nokkeluudella takaisin. Hän puristi viinipuista sauvaansa, ja siitä alkoi valua punaista nestettä. Veijarijumala lähti tapaamaan maailman hallitsijana mahtailevaa Kraniacia ja tarjosi tälle juomaa. Jättiläinen kehui juoman olevan virkistävää.
Kurent lähti pois ja puristi uudelleen viinipuusta nestettä, mutta tällä kertaa hän sekoitti siihen hiukan helleborusta, kuunvalossa poimittuna näkyjä aiheuttavaa kasvia. Toisella vierailukerralla Kraniac löytyi maan uumenista, kultajoen rannalta valittamassa janoaan. Maan uumenissa ei ollut vettä, vain pelkkää kultaa. ”Tässä on juotavaa, kunnioitettu hallitsija”, Kurent sanoi kohteliaasti. Yhdestä pikarillisesta ei ollut vielä juovuttamaan Kraniacia, mutta hän ei halunnut ottaa lisää. Kurent puristi viinipuuta kolmannen kerran ja lisäsi tällä kertaa nesteeseen hiukan omaa veijarin vertaan. Hän lähti etsimään jättiläistä ja löysi hänet nyt korkeimman vuoren huipulta syömässä itsensä Jumalan pöydän ääressä. ”Jos sinä syöt Jumalan ruokaa, tarvitset totisesti myös jumalaista juomaa.”
Kraniac joi. Hänen aistinsa alkoivat hämärtyä heti lisätyn veren vaikutuksesta. Hän pyysi lisää, ja Kurent kaatoi viiniä kuin altis palvelija ainakin. Kraniacia alkoi pyörryttää eikä hän muistanut missä oli. Jumalan palattua hän tapasi Kraniacin retkottomassa humalaisena pöydän ääressä. Kaikki lihat oli syöty eikä jäljellä ollut kuin rasvaa ja luuta.
Jumala suuttui ja löi ahmattia väkevällä kädellään. Kraniac vieri alas vuoren rinnettä ja jäi moneksi vuodeksi makaamaan sen juurelle täynnä mustelmia ja ruhjeita. Viimein hän toipui, mutta hänen voimansa oli tiessään. Enää hän ei pystynyt loikkaamaan meren yli, laskeutumaan maan uumeniin eikä kiipeämään taivaaseen. Niin veijari Kurentista tuli maailman hallitsija, ja siitä pitäen ihmiskunta on ollut heikkoa ja voimatonta. Viini on pelastanut ihmiset, mutta ihmiset on myös johdatettu harhaan viinillä.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 2: Kuningataräiti Anna Itävaltalainen nuhtelee poikaansa ja miniäänsä Orléansin herttuatarta


Musiikki kaikui Louvren linnan suurissa saleissa, leveät silkkihameet kahisivat ja silkkikengät kopisivat kiiltävällä parketilla kuningas Ludvigin hovitanssiaisissa. Nuori kuningas vietti ihastuneena iloista hovielämää. Milloin järjestettiin öisiä veneretkiä kuutamoiselle Seinelle, milloin konsertteja, ja välillä koko hovi lähti Fontainebleun linnaan, missä aika kului iloisissa tanssiaisissa linnan puistossa, soihtujen valossa. Kuningas järjesti yhtä mittaa ratsastusmatkoja, jotka päättyivät loistaviin tanssiaisiin milloin missäkin linnassa. Yhtenään järjestettiin myös teatteri-iltoja. Kuninkaan suureen suosioon oli tullut varsinkin näytelmien kirjoittaja Jean-Babtiste Poquelin, joka käytti itsestään taiteilijanimeä Moliére.

Orléansin herttuatar Henriette seison seinän vieressä ja katseli tanssivia. Hänen vinot vihertävät silmänsä loistivat, ja tuon tuostakin hän vaistomaisesti kohensi kädellään punaisista hiuksistaan kammattua korkeata hiuslaitetta. Miten ihmeellistä elämä saattoikaan olla, hän ajatteli. Koko elämänsä hän oli ollut köyhä sukulaistyttö, joka armosta sai asua Ranskan hovissa. Hän oli kärsinyt laihuudestaan, pitkistä sääristä ja huonoista vaatteistaan, joiden takia hän uskoi olevansa kaikkien pilkan kohteena. Mutta sitten kaikki muuttui. Hänestä tuli Orléansin herttuatar, ja äkkiä hän huomasi olevansa koko Ranskan hovin keskipiste. Se ei kylläkään johtunut hänen miehestään Orléansin herttuasta, joka vain vaivoin sieti puolisoaan ja mieluiten vietti aikansa chevalier de Lorrainen seurassa. Mutta itse kuningas, kaunis ja loistava Ludvig, oli kiinnittänyt häneen huomioonsa.

 prinsessa Henriette Peter Lelyn maalaamana

Kaikki alkoi samoihin aikoihin kun hänestä tuli Orléansin herttuatar. Hän huomasi, ettei hän enää ollutkaan kuninkaan silmissä laiha, pitkänhuiskea tyttö, vaan nuori nainen. Kuningas avasi hänen kanssaan joka kerta suuret hovitanssiaiset, ja kun Moliéren näytelmiä esitettiin hovissa, istui Ludvig tavallisesti hänen vieressään.

Henriette eli päivästä toiseen kuin unessa. Kuningas rakasti häntä, sen hän huomasi niistä katseista, jotka Ludvig kohdisti häneen. Onnesta säteillen Henriette tanssi Ludvigin kanssa, istui hänen rinnallaan veneretkillä ja pujahti kesken Fontainebleun puistossa pidettyjä juhlia hänen seurassaan metsään kävelemään. Ludvig kietoi käsivartensa Henrietten vyötäisille ja painoi kasvonsa hänen poskeaan vasten. Onnesta huumaantuneena Henriette kieltäytyi ajattelemasta, mitä tämä kaikki merkitsi. He rakastivat toisiaan, hän ja kuningas, eikä millään muulla ollut väliä. Tästä onnesta hänen oli tietysti maksettava, sillä Orléansin herttuattarena hänen täytyi alistua Filipin tahtoon. Hänen oli siedettävä se, että tuo luonnoton mies tuli joka yö hänen vuoteeseensa, ivasi ja pilkkasi häntä tai nipisti häntä, kun hän käänsi selkänsä.--

Mutta mitä merkitsivät nämä hetket verrattuna siihen onneen, että kuningas rakasti häntä. Riemumielin hän kärsi kaiken ja ajatteli nöyryytyksensä hetkinä kuningasta, jonka huomaavaisuudet ja rakkaus seuraavana päivänä korvasivat hänen kärsimyksensä. Mutta kauan ei Henrietten ja Ludvigin rakkautta katsottu hovissa hyväksyvästi. Kuningatar Maria Teresia näytti päivä päivältä yhä surkeammalta, ja vaikka jokaisen täytyikin ymmärtää, ettei Ludvig voinut rakastaa espanjalaista puolisoaan, kuninkaan rakkaudesta kälyynsä alettiin kuiskutella. Ensin Henriette oli siitä ylpeä – hän nauttikin huomatessaan, että kaikki tiesivät kuninkaan rakastuneen häneen.

Mutta leskikuningatar Annan suunnitelmiin ei heidän kiihkeä rakkautensa sopinut. Hän kutsui heidät molemmat luokseen ja nuhteli heitä kuin pahankurisia lapsia. Ranskan hovin mainen ei saanut kärsiä, leskikuningatar sanoi ja vaati Ludvigia ja Henrietteä heti lopettamaan suhteensa. Eivätkö he huomanneet, että he olivat huonona esimerkkinä kaikille muille hovissa, leskikuningatar kysyi. Pieni rakkausseikkailu, no, sellaisen kuningatar vielä olisi voinut ymmärtää, mutta kuninkaan ei sopinut olla ihastunut veljensä puolisoon ja näyttää sitä niin selvästi. Vaikka Orléansin herttua olikin omalaatuinen – hetken kuningatar Anna tavoitteli sanaa, millä kuvaisi nuorempaa poikaansa – oli hän joka tapauksessa Henrietten aviopuoliso ja voisi pahastua huomatessaan vaimonsa pettävän häntä. Pahinta asiassa oli, että Henriette oli vetänyt kuninkaankin mukaan seikkailuun, joka ennen pitkää saattaisi hyvinkin vaikuttaa veljesten suhteisiin. Tiesiväthän he kaikki, miten vaarallisiksi kuninkaiden nuoremmat veljet saattoivat tulla, jos he huomasivat oikeuksiaan loukatun.

Henrietteä raivostutti hänen kuunnellessaan leskikuningattaren puhetta. Nyt kuningatar puhui noin hurskaasti, vaikka hän oli vuosikausia elänyt yhdessä kardinaali Mazarinin kanssa, joka sentään oli ollut aateliton mies ja vain tavallisen palvelijan poika. Tosin ei leskikuningatar tällä kylläkään loukannut ketään, sillä hänen puolisonsahan oli tuolloin jo kuollut. Katsellessaan pyöreäksi muuttunutta kuningatar Annaa ja kuunnellessaan tämän hurskasta puhetta Henriette teki päätöksensä. Koskaan hän ei suostuisi luopumaan Ludvigin rakkaudesta, mutta nyt heidän oli ryhdyttävä noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta. He eivät saisi enää esiintyä julkisesti yhdessä, pitää toisiaan kädestä muiden nähden tai hävitä juhlista kahdenkeskiselle kuutamokävelylle. Heidän rakkautensa säilyisi, mutta se oli nyt salattava tarkkaan. Joku toinen oli valittava uhriksi, joku johon hovi saattaisi uskoa kuninkaan rakastuneen.”

Ursula Pohjolan-Pirhosen Versaillesin valtiattaresta













































lauantai 1. heinäkuuta 2017

Vainajien sureminen ja muistaminen Antiikin Roomassa

 Hei vaan. Pieni tauko on ohi ja historiablogin päivittäminen jatkuu. Tässä kuussa ja elokuussa teemme yhteisiä aikamatkoja viidesti kuussa. Sen jälkeen ainakin kolmesti, useamminkin riippuen siitä kuinka hyvin löydän historiallista aineistoa, josta kirjoittelen tänne. :) Kiiruhtakaamme nyt aikakoneeseen, niin matka voi alkaa Antiikin aikaan.


***

Roomalaiset uskoivat kuoleman saastuttavan vainajan läheiset, joten heidän oli suoritettava erilaisia puhdistautumis- ja sovitusriittejä. Heti hautajaisten jälkeen oli esimerkiksi puhdistauduttava tulella ja vedellä. Vainajan kotona aloitettiin useita päiviä kestäneet puhdistautumismenot.
Omaisten suruilmaukset vaihtelivat sosiaalisen ryhmän ja sukupuolen mukaan. Maskuliinisten roomalaismiesten täytyi perinteisesti osoittaa mielenlujuutta surunhetkellä, ja naisten sallittiin surra avoimemmin. Muinainen kahdentoista taulun laki ja filosofit kuten Seneca ja Plutarkhos neuvoivat omaisia käyttäytymään pidättyvästi läheisten kuolintapauksissa. Filosofit paheksuivat liiallisia surunilmauksia ja antoivat ymmärtää itsehillinnän olevan surun hetkellä yleensä varsin poikkeuksellista – ainakin naisten kohdalla.
Omaiset ilmaisivat suruaan lukuisin tavoin niin ikään hautapiirtokirjoituksissa. Niissä toistuivat tietyt ilmaukset ja runonpätkät noudattavat totuttua kaavaa kuten nykyajan kuolinilmoituksissa. Kliseisesti kaavoista ja runonpätkistä huolimatta surun tunteet olivat silti omia ja henkilökohtaisia.
Hautajaispäivänä omaiset söivät haudalla hauta-aterian, ja he järjestivät vielä yhdeksäntenä päivänä hautauksesta muistoaterian hautapaikalla, johon kuului vainajalle toimitettu juomauhri. Juomaa ja ruokaa kaadettiin hautaan erityisiä reikiä tai libaatioputkia pitkin, joita on löydetty arkeologisissa kaivauksissa hautojen yhteydestä.

Elävät muistivat edelleen vainajaa, vaikka hän oli poistunut hautauksen jälkeen elävien maailmasta. Omaiset kävivät vuosittain haudalla viettämässä juhla-aterioita vainajan syntymäpäivänä (dies natalis). Haudalle vietiin säännöllisesti leipää, kakkuja, hunajaa, viiniä, hajusteita, kukkia – eniten ruusuja ja orvokkeja – ja muita erityisiä lahjoja, sillä vainajan uskottiin jäävän majailemaan hautaan ja kaipaavan ruokaa, juomaa ja muuta huolenpitoa. Roomalaiset määräsivät usein testamenteissaan tietyn summan rahaa käytettäväksi vuosittaisiin hautariitteihin. Hautajuhlat olivat yhteisöllisesti tärkeitä muistotilaisuuksia eläville. Toisaalta hautariittien motiivina kyti myös pelko vihamieliseksi muuttuvasta ja haudasta harhailemaan lähtevästä vainajasta, joka lähti aiheuttamaan onnettomuuksia eläville, mikäli hänen muistoaan (memoria) ei kunnioitettu asiaankuuluvasti hauta-antimilla.

Yhteisön vainajat oli säilytettävä suosiollisina eläville oikeilla hautajaisriiteillä, hautauhreilla ja yleisissä vuotuisjuhlissa, joita vietettiin vainajien kunniaksi. Toukokuussa vietettiin Rosaliaa viemällä useimmiten ruusuja haudoille, ja Lemuria-juhlassa 9.-13.5 perheenpään piti keskiyöllä pestä kätensä lähdevedessä, heittää mustia papuja lemuureille kasvot poispäin käännettynä ja sanoa: ”Nämä minä heitän, näillä pavuilla lunastan vapaaksi itseni ja omaiseni.” Sitten hänen piti lausua yhdeksän kertaa: ”Esi-isien henget, menkää pois” ja katsoa taakseen. Helmikuisessa Parentalia-juhlassa uskottiin vainajien sielujen nousevan elävien pariin, niinpä suvun edesmenneitä muistettiin viemällä haudoille lahjoja. Kristillystyneetkin roomalaiset jatkoivat vainajien muistojuhlan viettämistä haudoilla. Osa kirkollista johtajista suhtautui suvaitsevasti tradition jatkumiseen, mutta monet piispat ja kirkkoisät paheksuivat muistojuhlia. Niitä kun vietettiin toisinaan riehakkaiden juominkien merkeissä.