Hae tästä blogista

torstai 22. kesäkuuta 2017

Anna Fribergin ohjeita suursiivoukseen Kansan keittokirjasta

Paitsi joka päivä tapahtumaa kodin järjestämistä ja siivoamista, sekä vähän isompaa viikkosiivousta viikon lopulla, on välttämättömän tarpeellista aiottain toimittaa siellä oikein perinpohjainen puhdistus. Yleensä onkin tavallista että tämmöinen pääsiivous toimeenpannaan syksyllä ja keväällä sisäakkunain sijalleen asettamisen ja ulosottamisen yhteydessä, sekä joulun ja juhannuksen ynnä muitten suurien juhlien edellä. Tähän tarkoitukseen on valittava kirkas ja selkeä päivä, jos silloin tuulikin hiljaa henkäilee, on se sitäkin parempi.

Jotta saataisiin huoneessa enemmän tilaa ja siivoaminen voisi tapahtua nopeaan ja rivakasti, tarvitsee siirtää viereiseen huoneeseen, porstuaan tai muualle pienemmät huonekalut. Topatut sohvat ja tuolit sekä sänky- ja pitovaatteet on vietävä pihalle ja siellä tarkoin tuuletettavat ja tomusta puhdistettavat, ennen kun tuodaan jälleen sisälle.

Nyt siirretään isommat huonekalut vähän ulommaksi sieniltä, akkunat avataan ja aletaan huonetta riimoamaan. Tähän käytetään pitkällä varrella varustettua hienovarpuista ja pehmeätä kataja- tai lehtiluutaa. Ensiksi riimotaan eli ripistään tomu katosta. Tämän jälkeen on uunin päällinen ja tausta tarkoin puhdistettava. Sen jälkeen tarvitsee harjata huonekalujen päällystät ja taustat. Tämän tehtyä riimotaan eli ripsitään tomu katosta. Tämän jälkeen on uunin päällinen ja tausta tarkoin puhdistettava. Sen jälkeen tarvitsee harjata huonekalujen päällystät ja taustat. Tämän tehtyä riimotaan seinät ylhäältä alkaen. Viimeiseksi lakaistaan lattia tomusta puhtaaksi.

Kun huoneesta edellä mainitulla tavalla on irtanainen tomu poistettu, otetaan käsille pari kolme puhdasta, pehmeätä ja hieneetä riepua, sekä suopaa tai palanen saippuata. Sitten noudetaan lämmintä vettä kahteen astiaan ja aletaan pesemään huonetta. Mutta nyt ei suinkaan pidä aloittaa lattiasta, sen vuoro on taaskin viimeiseksi. Jos huoneessa on kaakeliuuni, sopii pestä se ensimmäiseksi. Taaskin on alettava ylhäältä ja meneteltävä seuraavalla tavalla. Toisessa astiassa olevaan veteen sekoitetaan vähän suopaa tai saippuata. Tähän veteen kastetaan sitten karkein rievuista, puserretaan valtavesi pois, ja pestään uuni ylhäältä alkaen, kuten jo mainittiin, vähäinen ala kerrallaan oikein puhtaaksi. Sitten kastetaan toisessa astiassa olevaan saippuattomaan veteen toinen riepu, jolla pesty ala vielä virutetaan. Viimeiseksi pyyhitään koko pesty osa vielä kuivalla puhtaalla rievulla ihan kuivaksi. Sitten otetaan uusi ala pestäväksi äsken mainitulla tavalla, ja työtä jatketaan sillä lailla, kunnes uunin koko pinta on hohtavan puhdas. Samalla lailla on pestävä ovenpäällinen, pihtipielet ja ovi sekä sisä- että ulkopuolelta. Tämän jälkeen sopiipestä akkunat päällinen, pielet ja puitteet ja sekä kaikki pesemistä sietävät huonekalut. Likainen vesi on astioista kaadettava pois vähän väliä, ja puhdasta vettä otettava sijaan. Sillä likaisella vedellä ei voi saada puhdasta jälkeä.

Myöskin akkunan ruudut on puhtaaksi pestävät. Mutta niitä on pestävä kylmällä vedellä, sillä lasi käypi himmeäksi, kun sitä pesee lämpimällä vedellä. Rievut ja vesi pitää olla aivan puhtaat. Vähän saippuata sopii myöskin ensivedessä käyttää ja jos ruudut eivät sittenkään tulisi oikein kirkkaiksi, sopii veteen panna vähän spriitä tai etikkaa.

Nyt on aika käydä lattiaan käsiksi. Sitäkin on pestävä kerrallaan ainoastaan niin suuri ala, minkä käsillään eteen ja molemmille sivuille ylettyy hyvin. Vaatteiden suojaamiseksi on sangen edullista käyttää niin sanottua kuurauslaatikkoa. Tämä on puinen alusta eli pohja, jonka kolme sivua on varustettu noin desimetrin korkuisella laiteella. Polvien alle sopii pehmitteeksi panna jotain vaatetta.

Maalattua lattiata on pestävä samalla tavalla kuin ovia ja pihtipieliä, mutta tähän käytettävät rievut voivat olla isompia ja karkeampia. Jos maalattuja paikkoja pestään harjalla, tarvitsee tämän olla hyvin pehmeän ja hienon, muutoin maali kuluu pois.

Maalaamattomia lattioita pestään sannalla ja kuusehakohuiskulla, josta kaikki neulaset ovat karisseet pois, taikka käytetään niiden sijaan järeätä juuriharjaa ja vähän suopaa tai saippuata. Lattiata on aina päästävä pitkinpäin lattian lankkuja myöten.

Lattioita ei pidä milloinkaan pestä valtavedellä, sillä se valuu alas lattian raoista ja kastelee permannon alaisen täytteen eli trossin, joka siitä alkaa mädätä ja tekee huoneessa olevan ilman kosteaksi ja epäterveelliseksi. Sangen tärkeätä on lattian viruttamisessa ja kuivaamisessa noudattaa mitä suurinta tarkkuuta ja huolellisuutta. Sillä kuta pikemmin lattia pesemisen jälkeen kuivuu, sitä puhtaampana ja terveellisempänä huoneen ilma säilyy. Tuo kaikille tuttu ja vastenmielinen kuuraushaju estetään parhaiten siten, että uunissa pidetään hiljaista tulta huonetta pestessä.

Kun huone näin on perinpohjaisesti puhdistettu, tuodaan huonekalut, sänky- ja pitovaatteet, tomusta tarkoin piiskaamalla ja harjaamalla puhdistettuina sisälle ja asetetaan paikoilleen.

Sitten riimotaan ja pestään samalla tavalla myöskin eteinen, porstua ja portaat.

Sälää, rikkoja ja muuta törkyä ei milloinkaan pidä koota eikä jättää portaille tai niiden ympäristöön, vaan ne ja samoin koko piha on pidettävä siistinä.

Tarpeen mukaan on myöskin riimottava, lakaistava ja puhdistettava kaikki konttoorit, ullakot, luhdit, aitat ja kellarit sekä muut varasto- ja ulkohuoneet.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Japanin luomismyytti ainut

Alussa maailma oli pelkkää liejua, veden ja maan sekoitusta, upottavaa mutavelliä. Siinä ei ollut mitään elämää. Mutta sen yläpuolella oli kuusi taivasta ja alapuolella kuusi maailmaa, joissa sui jumalia, demoneja ja eläimiä. Alempien taivaiden sumuisissa, alhaalla riippuvissa pilvissä asui demoneja, pahoja henkiä. Alemmat jumalat asustivat tähtitaivaissa ja yläilmojen pilvissä. Ylimmissä taivaissa asui luojajumala Kamui palvelijoineen. Hänen valtakuntaansa ympäröi luja metallimuuri, jonka sisäpuolelle päästiin suuresta rautaportista.
Kamui muovasi maailman pyöreäksi valtamereksi, joka lepää suunnattoman lohen selän varassa. Kala särpii valtameren sisäänsä ja sylkee sen taas ulos, ja tästä aiheutuvat vuorovedet, vuoksi ja luode, ja kun kala liikahtelee, syntyy maanjäristyksiä. Kerran Kamui katseli vetistä maailmaansa ja päätti tehdä sille jotain. Hän lähetti västäräkin töihin. Lintu katseli kummissaan sotkuista liejua eikä ymmärtänyt, mitä sille pitäisi tehdä. Se alkoi lennellä veden yllä siipiään räpytellen, polki mutaa jaloillaan ja takoi sitä pyrstöllään, ja vähitellen maa alkoi niillä kohdin kovettua. Näin kohosi merestä saaria tähän kelluvaan maailmaan. Uskollinen västäräkki jatkaa yhä vieläkin työtään keikuttamalla pyrstöään.
Kamuin luodessa maailmaa paholainen yritti tehdä hänen työnsä tyhjäksi. Kerran paholainen nousi varhain ja asettui suu ammollaan odottamaan, että saisi nielaista nousevan auringon. Mutta Kamui lähetti matkaan variksen lentämään paholaisen kurkkuun; paholainen oli vähällä tukehtua. Tämän takia varis on niin peloton lintu. Koska varis on muinoin pelastanut maailman, kaikki varikset luulevat voivansa edelleenkin tehdä mitä vain, vaikkapa varastaa ihmisiltä ruokapaloja.
Taivaissa asuvien eläinten nähtyä maailman kauneuden ne pyysivät että Kamui antaisi niiden tulla tänne asumaan. Jumala suostui. Hän loi myös monia lajeja juuri tätä maailmaa varten. Ensimmäisten ihmisten, ainujen, ruumis oli tehty maasta, hiukset olivat vesiheinää ja selkäranka pajua, ja sen vuoksi ihmisen vanhetessa hänen selkänsä painuu kumaraan.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Forumilla Gaius Julius Caesarin nuoruudessa



Forumilla ei ollut kerjäläisiä eikä huoria, ainoastaan hyvin pukeutuneita, siistejä miehiä ja naisia, jotka myivät, ostivat, söivät, joivat ja väittelivät politiikasta ja raha-asioista. Torin jokaisella laidalla kohosi valtavia kivitemppeleitä, korkeita pylväitä, joiden juuri ja laki oli kullattua, ja sotavoittojen kunniaksi pystytettyjä isoja riemukaaria. Tämä jos mikä oli imperiumin sykkivä sydän. He kaikki aistivat sen. Paikka uhkui itsevarmuutta, ylimielisyyttä. Suurin osa maailmasta eli vielä kurjuudessa, mutta näillä ihmisillä oli valtaa ja satumaisesti rikkautta.

Ainoa merkki viime aikojen levottomuuksista olivat tuimailmeiset legioonalaiset, jotka seisoivat kadunkulmissa asennossa tarkkailemassa ohikulkijoita kylmillä silmillään.

Tarkoitus on saada ihminen tuntemaan itsensä mitättömäksi”, Renius sanoi.
Mutta eihän se saa!” Cabera sanoi katsellen ihmeissään ympärilleen. ”Minut tämä saa ylpeäksi siitä, että ihminen on pystynyt rakentamaan jotain tällaista. Mikä rotu me olemmekaan!”

Alexandria nyökkäsi. Forum osoitti että kaikki oli mahdollista, ehkä jopa vapaus.

Pikkupojat mainostivat isäntiensä kauppatavaroita. Torin laidalla oli satoja pieniä liikkeitä: partureita, puuseppiä, teurastajia, muurareita, kulta- ja hopeaseppiä, savenvalajia, mosaiikintekijöitä, matonkutojia – lista oli loputon, ja värit ja melu sumenivat silmissä ja korvissa.

Tuolla Capitolinuksen kukkulalla on Juppiterin temppeli. Tulemme sinne uudestaan uhraamaan, kunhan olemme käyneet tapaamassa Marius-enoasi”, sanoi Tubruk. Hänellä oli aamupäivän auringossa rento olo ja hymy herkässä. Ryhmän kärjessä kävellessään hän nosti kätensä, jotta kaikki pysähtyisivät.

Odottakaa. Annetaan tuon miehen kävellä ensin kadun poikki. Hän on vanhempi tuomari eikä häntä voi panna odottamaan.”
Muut pysähtyivät katsomaan.

 
Mistä sinä tiedät kuka hän on?” Marcus kysyi.
Näetkö hänen vieressään olevan miehen? Hän on liktori, virkamiehen julkinen palvelija. Huomaatteko, millainen vitsakimppu hänellä on olallaan? Siihen kuuluu myös piilukirves, jolla mestata. Jos vaikkapa meidän hevosemme tönäisisi tuomaria, liktori voisi määrätä kuolemantuomion siltä istumalta. Hän ei tarvitse perusteluksi lakeja eikä silminnäkijöitä. Heidät kannattaa kiertää kaukaa, jos pystyy.”

He katsoivat ääneti tuomaria ja liktoria, kun nämä kävelivät aukion poikki. Kaksikko ei ollut huomaavinaankaan heidän uteliaita katseitaan.

Vaarallinen paikka tietämättömille”, Cabera kuiskasi.
Minun kokemukseni mukaan kaikkialla on vaarallista tietämättömille”, Renius murahti ryhmän perästä.

Forumilta poistuttuaan he tulivat sivukaduille, jotka eivät kulkeneet suoraan kuten pääkadut. Risteyksissäkään ei ollut yhtä paljon opasteita kuin pääkaduilla. Talot olivat neli- tai jopa viisikerroksisia. Varsinkin Cabera ihmetteli niitä.

Kuvitelkaa millaiset näkymät tuolta on! Ovatko ylimmän kerroksen asunnot kovin kalliita?”
Eivät, vaan halvimpia. Noin korkealle ei tule juoksevaa vettä, ja ylimmät kerrokset ovat vaarallisia, jos syttyy tulipalo. Jos se alkaa pohjakerroksesta, yläkerran asukkaat eivät yleensä pääse turvaan. Näettekö miten pieniä ikkunat ovat? Ne ovat pienet, jotta aurinko ja sade eivät pääse sisään, mutta niistä ei myöskään mahdu hyppäämään ulos.”

He astuivat syvien katujen yli isoja kiviä pitkin joita oli säännöllisin välein.-- Kärrynpyörien piti olla määrätyn levyiset, jotta ne mahtuivat väleistä. Cabera nyökkäili katsoessaan ohiajavia kärryjä.

Tämä on harkiten suunniteltu kaupunki”, hän totesi. ”En ole nähnyt toista tämän veroista.”
Tubruk tuhahti. ”Ei toista tämän veroista olekaan. Sanovat Karthagon olleen yhtä kaunis, mutta me hävitimme sen yli viisikymmentä vuotta sitten maan tasalle ja kylvimme maahan suolaa, jotta sinne ei enää koskaan kasvaisi viholliskaupunkia.” - Conn Igguldenin romaanista Rooman portit, luvusta 12
 

Millainen nainen sai antiikin roomalaismiehen hullaantumaan?

Viihteestä on aina löytynyt miesten eroottisten unelmien kohteita. 1800-luvun Euroopassa haaveiltiin tanssijattarista ja teatterinäyttelijättäristä, 1900-luvun alussa Moulin Rougen tanssijattarista ja elokuvan keksimisen myötä filmitähdistä kuten Greta Garbosta, Rita Hayworthista, Brigitte Bardotista ja Marilyn Monroesta. Television ja muotilehtien yleistymisen myötä malleista on alettu nähdä päiväunia.
Näin oli myös Roomassa, jonka teatterien naismallit olisivat kelvanneet hyvin makuukamariseuraksi. Naispuoliset miimikot esiintyivät lavalla toimimassa alkunäytelmän tanssijattarina ja koomikoina. Kyseiset roomattaret olivat estottomia ja neuvokkaita ja paljastivat sulonsa näyttämöllä. He antautuivat helposti rikkaille miehille ja valtaapitäville, jotka saapuivat teatteriviihteen pariin ihailemaan heitä. Niin pitkään kuin heidän kauneutensa kukoisti, näyttelijättäret koettivat parantaa vaatimattomia elinolojaan tai löytää varakkaan rakastajan elättämään heidät jalkavaimoinaan.




Jotkut saattavat ajatella etteivät Antiikin Rooman ja tiettyjen modernin viihteen alojen naisten elintasot eronneet huomattavasti. Ero on kuitenkin huomattava kahdentuhannen vuoden takaiseen maailmanmenoon verrattuna. Nykyään juorulehtibabet voivat edetä urallaan moniin vaikutusvaltaisiin piireihin tai jopa vallanpitäjien saleihin asti. Näyttelijättärien elämä oli paljon vaikeampaa antiikin aikaan. He olivat lain silmissä halpa-arvoisia ja kunniattomia naisia, joilla ei ollut mitään kansalaisoikeuksia. Roomalaiskirjailijat kutsuivat heitä usein nimellä meretrices eli ”portot”, mikä viittasi heidän kaksoiselämäänsä näyttelijättärinä sekä kurtisaaneina.
300-400-lukujen vaihteessa jKr. elänyt grammaatikko Marius Servius Honoratus kirjoitti että Rooman historiassa tunnettiin kolme kuuluisaa viihdemaailmassa työskennellyttä naista.Yksi naisista oli taiteilijanimeltään Originis, joka eli yli kaksituhatta vuotta sitten. Fine sopisi paremmin hänen taiteilijanimekseen, sillä nainen oli luonnonlahjakkuus löytämään asiakkaita kynittäväkseen ja tuhlaamaan kokonaisia omaisuuksia. Originista ei tiedetä muuta kuin että hän metsästi rikkaiden perheiden perillisiä. Mielettömästi Originisiin rakastunut nuori Marsaeus oli upporikkaan perheen poika, joka meni tyhmyyksissään hävittämään perheensä koko omaisuuden. Isänsä varat ja talon, roomalaisperspektiivistä aivan kaiken.
Arbuscula (”pieni puuntaimi”) eli samoihin aikoihin. Cicerokin tunsi tuon voimakasluontoisen näyttelijättären, joka saalisti miehiä ylhäisen ritariluokan keskuudessa. Erään näytöksen aikana ylhäissäädyn edustajat taputtivat Arbusculalle, mutta rahvas vain buuasi. Esiintyjä keskeytti näytöksen ylimielisesti ja sanoi röyhkeästi olevansa tyytyväinen rikkaiden eli ”rehellisten” (honesti) osoittamaan arvostukseen. Käytännössä näyttelijätär olisi voinut haukkua plejibikatsojia surkimuksiksi ja epärehellisiksi, viettihän hän nykyään aikaansa patriisien makuuhuoneissa.
Lycoris oli Rooman historian kuuluisin näyttelijätär. Lukemattomat miehet tunsivat halua sensuelliin ja lumoavaan kaunottareen. Häntä pidettiin vuosisatojen ajan esimerkkinä naisesta, joka onnistui vahvistamaan asemansa sovinistisessa yhteiskunnassa. Kaunotar aloitti uransa tyhjästä teatterin synkässä maailmassa, mutta ajan myötä hänestä tuli politiikkojen ja valtaapitävien miesten rakastajatar. Lycoriksen yllättävän moderni tarina jatkuu toisessa postauksessa. ;)

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Turkin sulttaanin haareminaisten taistelua ikävää vastaan

Niin kauniina ja kiehtovan eksoottisena kuin haaremi näyttäytyykin, niin ei pidä unohtaa haareminaisten olleen orjattaria, seksiorjattaria. Naisia sulttaanin haaremiin, Seraljin Topkapiin, tuotiin eri puolilta Aasiaa ja Afrikkaa sekä myös Euroopasta. Osa haareminaisista syntyikin ja varttui aikuisuuteen haaremissa. Sulttaanin haaremin naisten keski-ikä oli seitsemäntoista vuotta.

Sulttaanin haaremia ei kansoitettu millä hyvänsä naisilla, vaan kaikki tulijat olivat monin erilaisin perustein tarkoin valikoituja. Himotuimpia olivat nuoret ja kauniit tytöt, joita sulttaanin eri puolilla hallitsevat kuvernöörit, passat, lähettelivät hallitsijalleen lahjaksi. Tytöt revittiin kylmästi juuriltaan haaremiorjuuteen pahimmillaan lapsina eikä kukaan ollut muslimi. Heidät käännytettiin kuitenkin haaremissa islamiin. Sulttaanit tunsivat erityistä heikkoutta Kaukasuksen seutujen sinisilmäisiin vaaleaveriköihin. Tyttöjä joko ryöstettiin haaremin seksileluiksi tai köyhät vanhemmat myivät tyttärensä haaremiin. Mikäli tyttö tai nuori nainen oli täyttänyt perusvaatimukset kelvataakseen toimitettavaksi sulttaanin haaremiin, eli hän oli mitä kaunein, suloisin ja ihastuttavin, eunukit tutkivat tytöt vielä perusteellisemmin. Heissä ei saanut olla mitään ruumiillista vikaa tai puutetta ja heidät tutkittiin suuta myöten tarkemmin kuin ostettavat hevoset - käsinkin kopeloimalla ja tunnustelemalla. Jos tyttö läpäisi juuri tähän tehtävään koulutetun eunukin tarkastuksen, hänestä lähetettiin vielä hyväksymistä vaativa ennakkoilmoitus pääeunukille, joka esitteli tytön valide sultanille hyväksyttäväksi – siinä tapauksessa että sulttaanin äiti oli elossa.
Vanhempia rohkaistiin myymään tyttäriään, maalailemalla kaunokertomuksia siitä, miten makea, helppo ja ylellinen elämä tyttöjä odotti sulttaanin jalkavaimona. Vanhempiensa myymien tyttöjen hinnoista kertoo vanha tulliasiakirja vuodelta 1790.
Tserkessityttö, noin kahdeksanvuotias; abessinialainen neitsyt, kymmenen vuoden vaiheilla; viisivuotias tserkessiläisneitsyt; tserkessinainen, viiden- tai kuudentoista ikäinen; noin kaksitoistavuotias gruusialaistyttö; keskikokoinen, seitsemäntoistavuotias neekeriorja. Maksavat noin 1 000 - 2 000 kurusia.” (Hevosen sai samaan aikaan noin 5 000 kurusilla.)


*** 

--Haaremin vapaus antoi naisen tehdä ruumiillaan mitä tahtoi, rikkoa kaikin mahdollisin keinoin hyviä tapoja, sillä haaremissa ei ollut hyviä tapoja. Hyvät tavat edellyttivät ”yhteiskuntaa”, todellisia miesten ja naisten välisiä suhteita, eikä niitä ollut, ikbal ajatteli. Oli vain ikuisesti läsnä oleva vihollinen, ikävä. Kaikkea kokeiltiin sen huojentamiseksi. Jokainen päivä oli jatkuvaa taistelua tuota itsepäistä hirviötä vastaan; odotusta, odotusta, odotusta. Tyynyillä ja matoilla astuen, orjien ympäröiminä, haaremin asukkaat kirjailivat lukemattomia nenäliinoja, soittivat loputtomiin erilaisia soittimia, sormeilivat teshipejään, itämaisia rukousnauhojaan, tuhanteen kertaan, laskivat niin pitkälle kuin pystyivät tai lausuivat Allahin yhdeksääkymmentä yhdeksää nimeä. He tuijottivat tuntikausia ulos ristikkoikkunoista, itkivät, polttivat ketjussa vaaleita savukkeita joita ostettiin varta vasten haaremille. Kun he kyllästyivät polttamaan, he tilasivat syyrialaista kahvia tai egyptiläisiä appelsiineja, pakottivat sorbetin kestämään puoli tuntia, harjasivat hampaitaan ja kiillottivat niitä hohkakivellä, pureksivat mastiksinpalaa saadakseen savun maun suustaan, kokeilivat uutta kampausta, laskivat jalokiviään, kaivelivat nenäänsä, nyppivät karvoja ruumiistaan, joivat sitruunanjuomaa päästäkseen eroon mastiksinmausta, jolla he juuri olivat piettäneet savukkeenmakua, jolla he olivat peittäneet kahvinmakua.

Nakş-i-dil sulki silmänsä ja kuunteli kaikkialla kaikuvaa kimeätä naurua. Naiset pukeutuivat ja riisuuntuivat ja pukeutuivat taas uudelleen, joskus joka ainoaan vaatekappaleeseen, jonka arkustaan löysivät. He liimasivat tähden tai puolikuun muotoisia syntymämerkkejä keskelle otsaa, pidennetyn silmän kulmaan, suupieleen tai poskipäälle. He asettelivat tusinoittain peilejä ja käsipeilejä kaikin mahdollisin eri tavoin nähdäkseen itsensä paremmin. He etsivät kavaltavia karvoja ruumiistaan. He maalasivat kynsiään, hennasivat kämmeniään hikoilua vastaan; mutta vihollinen, ikävä tavoitti heidät aina, ja joka päivä he hävisivät kilpailun aikaa vastaan. He määräsivät viistoistavuotiaita orjia tanssimaat kunnes nämä lysähtivät kasaan uupumuksesta, määräsivät jonkun toisen orjan toistamaan tarinan viidenteenkymmenenteen kertaan tai vaativat sokeata soittajaa soittamaan laulusävelmää kunnes tämän sormet olivat verillä. Mutta ikävä oli aina läsnä. He kävelivät puutarhassa, keinuivat, kiipeilivät puihin, palasivat lausumaan iltarukouksensa, lojuivat divaanilla pelaamassa korttia illallista odotellessaan; ja sitten alkoi taas savukkeiden, kahvin, sitruunajuoman, sorbettien ja oopiumin pirullinen kehä. Kaksi naispuolista painijaa järjestää näytöksen joka päättyi potkuun ja ilottomaan naurunpyrähdykseen, mutta ikävän hirviö kyyhötti nurkassa, heijastui jokaisesta peilistä, joka polulla, joka ikkunasta, kaikista kasvoista...




Haaremin naiset väsyivät helposti samaan asentoon. He laskeutuivat pitkälleen sohvalle, kääntyilivät, vääntelivät ruumistaan ja asettelivat kaapunsa pitkiä liepeitä tuhansin tavoin. Nakş-i-dil katseli miten kolmas kadine (sulttaanin vihitty vaimo) Benigar istuutui, tarttui sitten jalkoihinsa, työnsi tyynyn polviensa alle, veti polvet rintaa vasten, käpertyi kerälle kuin valtava kissa, ja kierähti sitten divaanilta lattialle olevalle mattokasalle kuin lapsi. Naisilla oli tapana omaksua asentoja joissa he voivat ottaa toisensa syliin, kuin jonkin pehmeän ja pyöreän. Kaikkein ankarin asento oli istuminen suorana ja jalat ristissä, minkä he oppivat lapsuudessaan niin että useimmat olivat hieman vääräsäärisiä. Sillä tavoin he polttelivat, pelasivat korttia tai backgammonia, keskustelivat, soittivat instrumenttejaan ja lauloivat. Kesti vuosia oppi istumaan yhdellä liikkeellä ja jäädä istumaan käsillään auttamatta, istua liikkumattomana kuin patsas tuntikausia ja nousta taas yhdellä liikkeellä, kuin jousen lennättämänä. Haaremin naisten viehkeys oli heidän taidoissaan esitellä kauniita muotojaan, nukkuvien kaunotarten raukeissa liikkeissä, pää takakenossa, hiukset hajallaan, käsivarret riippuen, taidossa jolla he hankkivat kultaa ja jalokiviä.
Joskus koettiin ihan todellinen tapaus; retki Aasian suolattomien vesin rannoille, keväinen muutto kesähaaremiin, ranskalainen akrobaattiryhmä, egyptiläinen tanssiteatteri. Jalokivikauppias saattoi tulla tuomaan Golcondan kameleita, Hormuzin safiireja, Tiibetin rubiineja, opaalikaulanauhoja, kukkien tai meritähtien muotoisia smaragdeja, Ophirin helmiä, agaatteja, granaatteja ja lasuurikiviä. Serbian mustalainen viipyi viikkokausia ennustamassa kaikille kämmenen viivoista. Tabib Lorenzo kävi ennustamassa synnyttäisikö ikbal (suosikki jonka kanssa sulttaani makaa) pojan vai tyttären mittaamalla tämän pulssin.


Lainattu pätkä Turkin sulttaanin haaremin naisten ajantappomenetelmistä on suoraan Barbara Chase-Riboudin romaanista Haaremin valtiatar (englanninkielinen alkuteos on nimeltään Valide), joka on historiallinen tositarina. Algerialaiset merirosvot kaappasivat luostarikouluun mustine palvelijattarineen olleen kreolityttö Aimée du Buc de Riveryn, keisarinna Josefinen serkun. Tyttö annettiin lahjaksi Turkin sulttaanille Abdulhamidille. Nakş-i-diliksi nimetty tyttö herätti ensin sulttaanin huomion, sitten hän yleni suosikiksi eli ikbaliksi ja lopulta Abdulhamid avioitui hänen kanssaan. Aimée/ Nakş-i-dil synnytti sulttaanipuolisolleen Mahmud-nimisen pojan, joka onnistui nousemaan valtaistuimelle Mahmud II:sena. 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

1700-luvun muodikas mies


- Sinähän teet minut levottomaksi, Timss.
Herra Timss hymyili lempeästi. - Teidän ylhäisyydellänne ei ole mitään syytä levottomuuteen.
- Etkö sinä voisi sanoa aivan suoraan mikä vika minussa on, kun sinä olet noin pahuksen vaativainen?
Herra Timss kumartui puhdistamaan markiisin toista kiiltävää saapasta. - Teidän ylhäisyytenne voi tuskin olla tietämätön täydellisyydestään. Olen toiminut kamaripalvelijana kaksikymmentäviisi vuotta, ja olen niin sanoakseni joutunut taistelemaan ylivoimaa vastaan. Teidän ylhäisyytenne varmaankin yllättyisi siitä, miten yksi ainoa heikko kohta ihmisessä saattaa turmella mitä tyylikkäimmän kokonaisuuden. Voisin kertoa lukemattomista sellaisista tapauksista.
- No mitä vikaa minussa sitten on? markiisi kysyi pilkallisesti.
- Teidän ylhäisyydessänne ei ole mitään vikaa, herra Timss totesi yksinkertaisesti.
- Mitä ihmettä? Markiisi oli yllättynyt.
- Ei kerrassaan mitään vikaa, teidän ylhäisyytenne. Voisi tietysti toivoa, että teidän ylhäisyytenne kiinnittäisi hieman enemmän huomiota kaulaliinan solmimiseen tai suostuisi käyttämään useammin käherryspihtejä ja hajuvesipulloa, mutta meillä ei ole mitään salattavaa. Teidän ylhäisyytenne varmaankin ymmärtää, että on masentavaa taistella jatkuvasti luontoa vastaan. Pyrin teidän ylhäisyytenne palvelukseen, koska teidän ylhäisyytenne on joka suhteessa niin sopusuhtainen.
- Hyvä tavaton sentään! markiisi henkäisi.
- Jos teidän ylhäisyytenne sallisi minun panna yhden – yhden ainoan kauneuspilkun...
Kamaripalvelijan ja Vidalin markiisin dialogia Georgetta Heyerin 1700-luvulle sijoitetusta romaanista Paholainen rakastuu.
Richard Chamberlain Casanovana
Clarissa-neitonen samannimisessä minisarjassa herra Lovelacen kynsissä
Barokkimuodin aikana miehet olivat kuin riikinkukkoja pysyvään edustukseen luodussa salonkipuvussaan mutta rokokoomuoti oli naisvaltaista korostetussa feminiinisyydessään. Vaaleat pastellisävyt, valkoinen, kulta ja korallinpunainen olivat muodikkaita pohjavärejä. 1700-luvulla miehet eivät kuitenkaan jääneet harmaavarpusiksi prinsessapukuisten naisten rinnalla. Koristeellisista kankaista valmistetutut miesten vaatteet, varsinkin runsaasti hopea- ja kultakirjaillut liivit olivat hienoja.
Régensa-ajan miehen puku koostui polvipituisesta takista, liivistä, korollisista solkikengistä(!), silkkisistä polvisukista ja polvihousuista. Takki oli kaulukseton ja leveät hihansuut napitettiin ylös. Sen etuosan napitus jätettiin täysin tai osittain auki esittelemään usein brokadista ommeltua liiviä. Paidan kaulusröyhelöt tai paidan kauluksen pitsikoristukset ja vaaleat polvihousut eli culottes vilkkuivat liivin alta. Asusteina käytettiin kultapunosnauhalla koristettuja kolmikolkkahattuja, sinettisormuksia, nauhakoristeisia kävelykeppejä, solmionauhoja, pukumiekkoja, nuuskarasioita, mustia kauneuspilkkuja suupielessä tai poskessa ja sinettisormuksia.
herra Lovelacen juhlalook: puuteria, poskipunaa ja kauneuspilkku
vuoden 1987 Casanova-elokuvasta

Saint-Germainin kreivi Outlander-sarjan kakkoskaudelta

1600-luvulla muotiin tullut peruukki pysyi muodissa 1700-luvun loppuun asti pienempänä ja sirompana kuin barokin aikana. Miesten kampaus koostui kahdesta osasta: sivuhiuksista taiteiltiin vaakasuoria rullakiharoita korvien päälle ja niskaosa palmikoitiin tai koottiin silkkiseen pussiin. Kampauksen viimeistelyyn ei käytetty hiuslakkaa vaan valkoista jauhopuuteria ja hyväntuoksuista pomadaa. Peruukkien käytön vähennyttyä vuosisadan loppupuolella omat hiukset kasvatettiin hartiapituisiksi, kiharrettiin ja sidottiin niskaan poninhännäksi.

Ranskan nuori kuningas Ludvig XV makuuhuoneessaan Outlanderin kakkoskaudella

torstai 15. kesäkuuta 2017

Antiikin Rooman uskonnollisia rituaalikäytäntöjä

Eläinuhrit sekä kasvikunnan tuotteista valmistetut uhrit olivat tärkeässä asemassa Roomalaisisissa uskonnon rituaaleissa. Uhrirituaalin järjestys oli tarkkaan määrätty, ja se piti suorittaa hyväenteisissä olosuhteissa ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Tyypillinen uhrirituaali alkoi aamunkoitteessa uhraajien peseytymisellä ja uhraamisessa käytettäviin asuihin pukeutumisella. Roomalaisittain pukeuduttiin togaan siten, että kädet jäivät vapaiksi, mutta pää togan liepeen peitossa. Kreikkalaisen riitin mukaisesti pukeutunut uhraaja jätti puolestaan päänsä peittämättä ja koristi päänsä sen sijaan laakeriseppeleellä. Uhrattavat eläimet pestiin ja puettiin punaisiin ja valkoisiin villanauhoihin. Roomalaisessa uhrirituaalissa käytettiin aina kotieläimiä, niin kuin nautaeläimiä, lampaita, sikoja ja joskus vuohia. Viljaa taudeilta suojaavalle Robigolle uhrattiin myös koiria ja parannustaidon jumalalle Aesculapiukselle valkoisia kukonpoikia. Sarvekkaiden eläinten sarvet kullattiin ja nautaeläimet ja siat saivat selkäänsä kirjaillun peitteen.
Uhrieläimen sukupuolen oli vastattava sen jumaluuden sukupuolta, jolla uhrattiin. Miespuolisille jumalille uhrattiin kuohittuja uroseläimiä. Maskuliiniseen elämänvoimaan liittyneille jumaluuksille Marsille, Neptunukselle, Janukselle ja geniukselle uhrattiin poikkeavasti kuohitsemattomia elämiä. Jumalattarille puolestaan uhrattiin naaraseläimiä. Taivaan jumalille uhrattiin valkoisia eläimiä ja manalan jumalille mustia tai tummia eläimiä. Tulenjumala Vulcanus ja Robigo saivat punaturkkisia eläinuhreja – jälkimmäinen siksi, että hän suojelisi viljan punertavalta ruostesieneltä. Maan hedelmällisyyden jumaluuksille Tellukselle ja Cereelle uhrattiin tiineitä eläimiä. Eläinten ikää ei aina määritelty tarkkaan, mutta muun muassa lepytysriiteissä uhrattiin sekä täysikasvuisia eläimiä että poikasia.







Antiikin roomalaiset käyttivät eläinuhrien ohella kasveista valmistettuja uhreja, joista tavallisimpia olivat juomauhrina maahan tai uhrialttarille kaadettu viini, tulisijassa tai hiilipannussa kärytetty suitsuke sekä alttarille asetetut ”maan hedelmät”, joiden tarkasta sisällöstä ei ole säilynyt tietoa. Myös vilja, keitetty vilja, keitetty kaurajauho, leipä, kuivatut viikunat, juustot sekä seesaminsiemenet ja -öljy. Vestan papittarien valmistamaa mola salsaa eli suolattua jauhotta käytettiin julkisissa uhritoimituksissa Rooman kaupungeissa.
Kodeissa ja roomalaisissa yhdistyksissä eli kollegiumeissa järjestettiin aterioita, joihin liittyi ruoka- ja juomauhreja. Valtakunnassa oli tapana uhrata jumalille aterian ensimmäisen ja toisen ruokalajin tarjoilun välissä viiniä ja suitsuketta. Erityisesti kodin laarit ja penaatit sekä keisariajalla myös keisarin genius eli suojelushenki saivat uhrilahjoja. Yhdistysten aterioilla kunnioitetut jumaluudet vaihtelivat yhdistysten suojelusjumalien mukaan. Yhteisillä aterioilla oli suuri merkitys kollegioiden toiminnassa. Kollegioiden kokoontumispaikkojen kaivausten perusteella tiedetään että Isiksen kunniaksi järjestetyillä aterioilla syötiin siipikarjan ja pikkulintujen lihaa, jota myös poltettiin jumalattaren alttarilla.
Rituaaleihin liittyvien rukousten sisällöstä ei yleensä ole järin tarkkaa tietoa. Roomasta kaivetusta Mithran temppelistä on löytynyt sentään 200 jKr. peräisin oleva alttari, johon on kaiverrettu Cascelia Elegans -nimisen roomattaren rukous. Nainen rukoili: ”Ikuinen Herra, Cascelia Elegans rukoilee sinun armosi kautta itsensä ja kaikkien omaistensa puolesta, sillä sinä olet armahtanut näitä luotuja olentoja. Hän rukoilee sinua, Ikuinen, jumalallisen maan ja meren kautta, kaiken luomasi hyvän kautta, suolan ja pyhien siementen kautta, että armahtaisit heitä – minua ja minun omaisiani – sinun hurskautesi kautta, luotujen olentojen kautta, Ikuinen (rukoilen) sinua (olemaan) suosiollinen orjakumppanilleni ja tyttärelleni ja isännälleni Primukselle ja suojelijani vaimolle Caelialle, Herra.”

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut part 1: prinsessa Henrietten ja kuningaslangon välinen romanssi



 



 ”-- Minkähänlainen tästä avioliitosta muodostuisi, Ludvig ajatteli, ja ensimmäisen kerran hänen tuli sääli nuorta morsianta. Hän oli kuningatar Annan kanssa neuvoteltuaan päättänyt naittaa Filipille Kaarle I:n tyttären Henrietten. Henriette oli vasta 16-vuotias, ja hän oli vuosikaudet asunut Ranskan hovissa.
Ludvig tunsi piston sydämessään katsellessaan hääparia. Hän oli painostanut Henrietten tähän avioliittoon, ja nyt hän saattoi arvata, mitä se iloiselle Henriettelle merkitsisi. Ranskan kuninkaana hän oli halunnut pelastaa hovin maineen, mutta Henrietten olisi maksettava se omalla onnellaan. Sillä onnelliseksi hän ei koskaan voisi tulla Filipin rinnalla, se oli varmaa. Naismainen, veltto ja nuorista miehistä kiinnostunut Filip ei pystyisi tarjoamaan Henrielle sitä elämää, mitä tämä naisena odotti.
Ja miten viehättävä nainen Henriette olikaan! Kuinka ei hän, Ludvig ollut huomannut sitä aikaisemmin? Ehkä tämä johtui siitä, että Henriette oli elänyt Ranskan hovissa pikkutytöstä asti ja että hän, kuningas, oli niin tottunut tyttöön. Kun leskikuningatar Anna ensimmäisen kerran oli ehdottanut Henrietteä Filipin puolisoksi, oli Ludvig hämmästynyt. Henriettehän oli vielä lapsi, hän sanoi, ja silloin kuningatar Anna muistutti hänelle, että Henriette oli täyttänyt 16-vuotta. Vasta kun Henriette ja Philip julkaisivat kihlauksensa Ludvig huomasi, miten viehättävä ja henkevä nainen Henriette oli. Hän ei ollut mikään varsinainen kaunotar, mutta hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen räiskyvä iloisuutensa korvasi kaikki.
Ludvig puri huuliaan ja tarkasteli Henrietteä. Miksi hän olikin järjestänyt juuri tämän naisen puolisoksi veljelleen? Hän oli ajatellut Ranskan kruunua, jonka mainen oli pelastettava, mutta miksi hän oli valinnut juuri Henrietten? Tietysti hän halusi Henrietten Ranskan hoviin, sillä tämä oli älykäs ja henkevä, mutta se hinta, minkä Henriette sai maksaa asemastaan Orléansin herttuattarena, oli tälle varmaankin liian suuri.
Entäpä jos hän, Ludvig, istuisi nyt tuossa Henrietten vierellä? Miltähän hänestä tuntuisi, jos hänelle olisi annettu puolisoksi Henriette ja hänen tehtävänään olisi tänä iltana taluttaa Henriette vuoteeseen? Ludvig tunsi, miten hänelle tuli aivan kuuma. Arvasikohan kukaan täällä kirkossa olijoista, kuinka mielellään hän olisi vaihtanut Maria Teresian Henrietteen? Mutta se oli tietysti mahdotonta. Ranskan kuningas olisi kuolemaansa asti sidottu kuningattareensa, halusi hän sitä sitten tai ei.
Ludvig vilkaisi varovasti puolisoaan. Miksi hänelle olikin valittu kuningattareksi juuri Espanjan Maria Teresia? Miksi hän ei ollut saanut edes Savoijin Marguaritea, jos kerran kardinaali Mazarinin sisarentytär Maria Mancini oli ollut hänelle liian alhaista syntyperää. Prinsessa Marguarite olisi edes ollut iloinen ja viehättävä tyttö. Maria Teresiasta sitä taas ei voinut parhaalla tahdollaankaan väittää.
Ludvig huokaisi hiljaa. Hän oli aina toivonut, että saisi itselleen kauniin puolison, mutta Maria Teresiassa ei todellakaan ollut mitään viehättävää. Kuningatar oli heidän naimisiin mennessään ollut pieni ja paksu, ja nyt odottaessaan lasta hän oli paisunut aivan muodottomaksi. Hänellä oli paksut posket ja ulkonevat silmät, joiden ilme aivan erityisesti ärsytti Ludvigia. Ei tarvinnut kuin kerran vilkaista kuningatarta kasvoihin tajutakseen, ettei tällä ollut sen enempää älyä kuin huumorintajuakaan. Pahinta oli kuitenkin Maria Teresian ainainen nyrpeys, ja hänen pulleilla maalaistytönkasvoillaan oleva tyytymätön ilme. Hän odotti että Ludvig olisi aina rakastanut ja hyväillyt häntä, eikä näyttänyt tajuavan, että jo hänen läheisyytensä oli kuninkaalle vastenmielinen. Kuitenkaan ei Maria Teresialla ollut syytä ärtyisyyteensä. Ludvighan nukkui hänen vuoteessaan joka yö, vaikka jokaisen hovissa täytyi ymmärtää, ettei se voinut olla hänelle mikään ilo. Ludvig ei kylläkään muistanut suudelleensa Maria Teresiaa moneen kuukauteen, mutta olisihan kuningattaren toki pitänyt ymmärtää, ettei hän saanut sentään vaatia sitä puolisoltaan. Maria Teresiallahan oli mustat rikkinäiset hampaat ja hänen henkensä haisi. Tämän lisäksi kuningattarella oli vielä ärsyttävä tapa syödä valkosipulia, eikä hän suostunut luopumaan siitä edes Ludvigin pyynnöstä.
Tätä kaikkea Maria Teresian oli nähtävästi aivan mahdotonta ymmärtää, ja hän näytti avoimesti tyytymättömyytensä puolisolleen. Hän odotti joka ilta, että kuningas vannoisi hänelle ikuista rakkauttaan, suutelisi häntä ja hyväilisi. Mulkosilmäisenä ja paksuvartaloisenakin hän oli täynnä intohimoa, eikä hän edes välittänyt salata sitä. Ja tuon naisen kanssa hänen, Ludvigin, olisi elettävä lopun elämäänsä, nukuttava joka yö Maria Teresian leveässä vuoteessa ja suoritettava vuodesta toiseen aviolliset velvollisuutensa. Samaan aikaan saisi hänen veljensä, naismainen ja vain nuorista kauniista miehistä kiinnostunut Filip, vuoteeseensa Henrietten, jonka elämän hän varmasti pystyisi muuttamaan täydeksi helvetiksi.







Miksi ei hänelle, Ludvigille, ollut annettu Henrietteä puolisoksi? Niin, Espanjan ystävyys oli ollut Ranskalle tarpeen, ja Ludvigin oli kuninkaana pitänyt huolehtia entisen vihollismaan taivuttamiseksi ystäväksi. Sitä paitsi Henriette oli oli Ludvigin avioliittoneuvotteluja käytäessä ollut vain köyhä sukulainen, joka armosta sai asua Ranskan hovissa. Hänen isänsä oli mestattu ja hänen veljensä Kaarle II oli menettänyt kruununsa. Henriette oli sitä paitsi ollut niin nuori ja kaiken lisäksi niin laiha, ettei Ludvig ollut koskaan tullut kiinnittäneeksi häneen huomiota. Kiusoitellen hän oli usein kutsunut pitkäsääristä tyttöä luurangoksi, ajattelematta hetkeäkään, että tämä jonkun vuoden kuluttua saattaisi olla viehättävä nuori nainen. Henriette oli noihin aikoihin – leskikuningatar Annan ponnisteluista huolimatta – ollut mahdoton esitellä kenellekään. Kukapa nyt olisi halunnut puolisokseen mestatun kuninkaan tytärtä, joka ei avioliittoon tullessaan toisi sen enempää rahaa kuin tärkeitä ulkopoliittisia suhteitakaan. Mutta vuonna 1660, kun Henrietten veli Kaarle II sai takaisin valtaistuimensa, Henrietten asema muuttui heti. Hän ei ollutkaan enää köyhä, mitätön sukulainen, vaan Englannin kuninkaan sisar, jonka kättä tavoittelivat monet prinssit. Niinpä oli, kuningas Ludvig samoin kuin leskikuningatar Annakin ollut iloinen voidessaan naittaa Henrietten Filipille.
Ja tuossa Henriette nyt istui tulevan puolisonsa rinnalla ja koetti urhoollisesti näyttää onnelliselta. Kun hän kohotti päätään, tavoitit hänen katseensa Ludvigin katseen, ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi iloinen tuike. Ludvig kumarsi rohkaisevasti Henriettelle ja hymyili. Heidän kummankin kohtalo tuntui olevan samanlainen. Heidät oli lopuksi ikää sidottu aviopuolisoon, jonka kanssa oli vaikeata olla yhdessä. --”
Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Maailman toiseksi vanhin ammatti: kuninkaan virallinen rakastajatar

Jos prostituutio on maailman vanhin ammatti, silloin sen hienostuneemman muodon eli rakastajattareksi ryhtymisen täytyy olla toiseksi vanhin. Ihmisten ajatellessa suurenmoisuudessaan itselleen kuninkaalle kelvollista rakastajatarta, he näkevät mielessään udun seppelöimän kuvan tenhottaresta, jonka kädet hyväilevät ja muovaavat historiaa. Hän kätkeytyy suurimman osan aikaa varjoihin maailmassa, jonka valokeila kohdistuu yksinomaan suurmiehiin. Hänen läsnäolosta paljastaa vain satunnainen hameiden kahahdus tai valtaistuimen takaa silloin tällöin kantautuva, vieno nauru. Frans I oli ensimmäinen Ranskan kuningas, joka antoi suosikilleen arvonimen maîtresse-en-titre – virallinen kuninkaallinen rakastajatar

Euroopan hoveihin ilmestyi äkkiarvaamatta kuninkaallisia rakastajattaria keskiajan alkaessa hälvetä. Rooman imperiumin luhistumisesta lähtien kuninkaiden synnit olivat pysyneet salassa pylvässängyn vuodeverhojen takana, ja ne oli tunnustettu vain rippituolin hämäryydessä. Katolinen kirkko oli lopen kyllästynyt aviorikoksiin, joten hovin julkeat kaunistukset pidettiin visusti taka-alalla. Feodaalihallitsijan salarakas liitettiin monarkkiin pelkästään etunimellään, ja siinä oli kaikki mitä hänestä tiedettiin. Monarkkien tunnustamat lukuisat äpärät näyttivät ilmestyneen tyhjästä kuin haikaran tuomana. Vähäiset dokumentit kuninkaallista lemmenseikkailuista eivät johtuneet vain kirkon vaatimasta vaiteliaisuudesta. Keskiajalla hallitsi paljon lukutaidottomia kruununpäitä, joista useimmat eivät osanneet kirjoittaa edes omaa nimeään.

Tuhatviisisataaluvulla tiedot kuninkaiden rakastajattarista lisääntyivät huimasti. Renessanssina tunnetun aatevirtauksen myötä Euroopassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Laivat alkoivat seilata kaikilla maailman merillä ja toivat mukanaan aavistamattomia rikkauksia. Luostareista etsittiin vanhoja käsikirjoituksia muinaisten pakanatietäjien viisaudesta. Vatikaanin rautainen ote ihmisten moraalista ja käyttäytymisestä hölleni vähitellen – jopa niissä maissa jotka säilyttivät katolilaisuutensa uskonpuhdistuksen jälkeen.

Painokoneen keksiminen lisäsi räjähdysmäisesti aateliston lukutaitoa. Kirjeiden kirjoittamisesta tuli suosittu harrastus hovimiehille ja -naisille, jotka halusivat piristää maalaisserkkujaan mehukkailla hovijuoruilla. Kuningattaren kyyneleitä, rakastajattaren raivonpuuskia ja monarkin kyltymätöntä himoa. Hovielämää kuvattiin yksityiskohtaisesti myös lähettiläiden raporteissa. Mitään hovielämään liittyvää ei pidetty vähäpätöisenä aikana, jolloin sota tai rauha, nälänhätä tai yltäkylläisyys riippui kokonaan kuninkaan oikuista. Ludvig XIV tiesi kuinka suuri vaikutus hänen serkkunsa Kaarle II:n monilla rakastajattarilla oli hallitsijaan, niinpä hän määräsi Englannin-lähettiläänsä tiedottamaan yksityiskohtaisesti kaiken, mitä tapahtui Ison-Britannian hovissa ja erityisesti sänkykamarin liepeillä. Monet näistä huvittavista selonteoista ovat säilyneet jälkipolville.

Lukutaidon yleistyttyä naisia alettiin arvostaa aiempaa enemmän, sillä heidän katsottiin vaikuttavan sivistävästi yhteiskuntaan. Tuhatviisisataaluvun aikainen Ranskan hovi alkoi hyväksyä ajatuksessa, että nainen oli yhtä älykäs ja taitava kuin mies, mutta samalla paljon viehättävämpi. Kuninkaiden rakastajattarista tuli nopeasti ihailun, jäljittelyn ja ylistyksen kohteita. Kuninkaallisella rakastajattarella oli aina 1700-luvulle saakka lähes yhtä virallinen asema kuin pääministerillä. Hänen odotettiin täyttävän seksuaalisia ja muita velvollisuuksia vastineeksi arvonimistä, eläkkeistä, kunniamerkeistä ja hovistatuksesta. Maîtresse-en-titre suosi taiteita: teatteria, musiikkia, kirjallisuutta, arkkitehtuuria ja filosofiaa. Maîtresse-en-titre tyynnytti monarkin vihanpuuskat, toi valoa tämän elämään masennuksen hetkinä ja kannusti rakastajaansa suuriin tekoihin tämän ollessa heikoimmillaan. Maîtresse-en-titre osallistui päivittäin jumalanpalveluksiin, jakoi almuja köyhille ja luovutti jalokivensä kruunun kassaan sota-aikoina.
Useimpien kuninkaallisten avioliittojen kalseat antimet tarjosivat hallitsijan rakastajattarelle, mitä otollisimmat mahdollisuudet menestykseen. Kuninkaallisten avioliiton tavoitteena ei ollut avio-onni tai hyvä seksi tai edes kohtuullisen sopusuhtainen yhteiselo. Päätarkoituksena oli uusien prinssien synnyttäminen, ja jos prinsessamorsian toi myötäjäisinään sopimuksia ja rikkauksia, vielä parempi. Monia muita monarkkeja suorasukaisempi Napoleon julisti ykskantaan haluavansa naida kohdun. Naulankantaan. Useimpia kuninkaallisia morsioita pidettiin juuri sellaisina, pyntättyinä synnytyskoneina.


 

François-Athénaïs de Rochechouart de Mortemart, Montespanin markiisitar

Vuonna 1640 syntynyt Montespanin markiisitar kastettiin Françoiseksi, mutta hän vaihtoi nimensä Athénaïsiksi. Hänet nähtiin ensimmäisen kerran hovissa vuonna 1660, jolloin kuningas solmi avioliiton Espanjan infantan kanssa. Silloin vielä naimaton Athénaïs oli yksi kuninkaan kälyn Henrietten hovinaisista kuten melkein kaikki Ludvigin rakastajattarista. Sen johdosta niitä alettiin nimittää ”rakastajattarien taimitarhoiksi”. Kolme vuotta myöhemmin Athénaïs avioitui Montespanin markiisin kanssa, vaikka hän oli alusta lähtien iskenyt silmänsä kuninkaansa. Kuningas oli ottanut hänen harmikseen Madamen (kuninkaan veljen puolison arvonimi) hovinaisen Louise de La Valliéren rakastajattarekseen. Ovela Athénaïs keksi ystävystyä Louisen kanssa. Siten hän tapasi päivittäin kuninkaan, mutta suunnitelma ei silti edistynyt vähääkään vuosien saatossa. Ajan myötä hän havaitsi tarvitsevansa yliluonnollisten voimien apua.

Markiisitar turvautui muodissa olevaan noitaan ja povariin, madame Voisiniin. Noitanaisen palvelut kantoivat hedelmää. Kuninkaallinen saalis iski silmänsä Athénaïsiin ja otti tämän mukaansa Lillen piiritykseen kuningattaren seuranaisena vuonna 1667. Sotaretken aikana rouva markiisittaren unelmat maîtresse-en-titreksi pääsemistä toteutuivat, kokonaiseksi kolmeksitoista vuodeksi. Hänen valtansa lujittuessa kuninkaallinen rakastaja rakennutti kaunokaiselleen palatsin Clagnyyn, kivenheiton päähän Versaillesista. Markiisittaren sukulaiset saivat osansa kunniasta. Hänen veljensä, Vivonnen herttua nimitettiin kaleerien kenraalikapteeniksi, hänen isänsä Mortemartin herttua Pariisin kuvernööriksi, vanhin sisar Thiangesin markiisittareksi ja nuorin sisar madame de Fontevraultiksi. Kuningas Ludvig laillisti markiisittaren kanssa saamansa viisi lasta: Louis Augusten, Louis Césaren (kuoli lapsena), Louise Françoisen, Louise Marie Annen (kuoli myös lapsena), Françoise Marien ja Louis Alexandren.




Barbara Villiers Palmer, Clevelandin ensimmäinen herttuatar ja Castlemainen kreivitär 

Villiersin perheeseen vuonna 1640 syntynyt Barbara oli varakreivi Crandisonin ainoa lapsi. Yhtenä kauniimpana kuningasmielisenä naisena mainittu Barbara ei päässyt rikkaisiin naimisiin alabasteri-ihollaan, runsailla kutreillaan, muodokkaalla vartalollaan ja sensuelleilla huulillaan. Nainen oli ollut vuoden naimisissa Roger Palmerin kanssa, kun Englannin Kaarle II:n otti hänet maîtresse-en-titrekseen kahdeksitoista vuodeksi. Noiden kahdentoista vuoden aikana Barbara synnytti viisi, tai mahdollisesti kuusikin lasta rakastajalleen, kiusasi ja uhkaili tätä lahjoittamaan arvonimiä rahaa itselleen, lapsilleen ja välillä ystävilleen.   
Järjettömän ironista että Katariina-kuningattaren sairastuttua vakavasti, Castlemainen kreivitär toivoi kaikkein hartaimmin kuningattaren paranevan. Kreivitär tiesi, että jos Katariina menehtyisi, Kaarle naisi kauniin kuusitoistavuotiaan aatelisneidon, Frances Stuartin. Tyttö oli herättänyt kuninkaan halun, muttei suostunut antautumaan tälle. Jos vaimovainaataan sureva kuningas ponnahtaisi intohimon korkeuksiin, hän ei tarvitsisi enää kaunaista rakastajatarta – olkoonkin Castelemainen kreivitär nuoruutensa kukoistuksessa aikakautensa ihastuttavimpia naisia.





Jeanne-Antoinette dEtioles, Pompadourin markiisitar (ja herttuatar) 

Versaillesin kielletyt ovet avautuivat porvarisyntyiselle Jeanne-Antoinette dEtiolesille vuonna 1745, kun hän oli kaksikymmentäneljävuotias. Keskiluokkaisuudelle nenäänsä nyrpisteleminen aatelisten loputtomista juonista ja vehkeilyistä hän poistui palatsista vasta yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, ruumispaareilla. Salskea Ludvig XV lumoutui aluksi Jeannen kauneudesta ja viehätysvoimasta. Kreivi Dufort de Cheverny kirjoitti jokaisen miehen maan päällä haluavan naisen rakastajattarekseen, jos se vain olisi mahdollista. Suosikki oli sopivan pitkä, hänellä oli kaunis vartalo, säännölliset kasvonpiirteet, ihastuttava iho sekä suurenmoiset kädet ja käsivarret. Vaikka silmät eivät olleet erityisen suuret, ne olivat kirkkaimmat, älykkäimmät ja sädehtivimmät, jotka kreivi oli koskaan nähnyt. Jeanne jätti täydellisesti varjoonsa kaikki muut hovin naiset, vaikka osa heistä oli hyvin kauniita.

Pompadourin markiisitar oppi tulkitsemaan taitavasti kuninkaan mielialoja, jokaista ilmettä ja jokaista äänenpainoa. Hän vaistosi milloin monarkki peitti ikävystymisensä, vihansa tai turhautumisensa tyyneysnaamiolla. Esimerkiksi silmäluomen nykiminen tai jonkun sanan painotustapa paljastivat, miten kuningasta oli viihdytettävä. Mahdollisesti rauhoittavaa hiljaisuutta tai huvittava tarina. Madame de Pompadour oli erinomainen kuuntelija, vaikka Ludvigilla oli valitettavasti tapana kertoa yhä uudelleen samoja tarinoita ja keskustella loputtomiin rakastajattarensa inhoamista lempiaiheistaan metsästyksestä, sairauksista ja kuolemasta. Jeanne onnistui kuuntelemaan samoja vanhoja tarinoita kerta toisensa jälkeen hymyillen, rohkaisevasti nyökytellen ja silmät loistaen.

Estääkseen hyvin helposti ikävystyvää kuningasta pitkästymästä madame de Pompadour perusti linnaan pikkuruisen teatterin, jossa hän esitti itse kaikki pääosat kuninkaan ollessa poikkeuksetta kunniavieraana. Hän oli lahjakas näyttelijätär, ja Ludvig onnitteli ensimmäisen esiintymisen jälkeen häntä, ääni vilpittömästä ihailusta sortuen. Pikkuteatteri oli niin suosittu että hän näytteli komediaa joka maanantai ja lauloi oopperaa keskiviikkoisin lyömättä laimin kaikkia muita rakastajattaren uuvuttavia velvollisuuksia. Hoviväki taisteli kynsin hampain harvoille myönnetyistä teatterikutsuista.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Persialainen luomismyytti

Alussa viisas herra Ahura Mazda eli valossa ja hänen kaksoisveljensä Angra Mainyu/ Ahriman eli pimeydessään. Jumalkaksosten välillä oli pelkkää ilmaa. Sitten Ahura Mazda loi ajan, ja tämä hetki oli maailman alku. Hän loi auringon valaisemat päivät ja tähdet tuikkimaan taivaalle. Hän laittoi kuun kasvamaan ja pienemään vuorotellen, ja hän loi salamat, ukkosen, tuulet ja pilvet. Hän loi Hyvyyden saamaan ihmisen ja koko luomakunnan pyrkimään yhä parempaan, ja hänen tyttärensä oli Rakkaus.

Ahriman vieraili hänen luonaan kiukkuisena ja katkera. Silti Ahura Mazda otti veljensä vastaan rauhallisena ja ystävällisenä, mutta veli vastasi hänelle ylenkatseellisesti. Silloin Ahura Mazda passitti veljensä takaisin pimeyskotiinsa ja sanoi: ”Meidän ajatuksemme, opetetuksemme, pyrkimyksemme, sanamme ja sielumme, kaikki meissä on vastakkaista.”

Ahura Mazda loi valosta Gayomartin, ensimmäisen ihmisen. Gayomart ei liikkunut eikä puhunut kolmeentuhanteen vuoteen, sillä hän oli uppoutunut miettimään luojan viisautta ja maanpäällisen paratiisin täydellisyyttä. Hänestä tuli ensimmäinen tulen pappi.

Pimeyteen karkotettu Ahriman-jumala hyökkäsi hurjasti luomakuntaa vastaan murtautuen taivaan läpi ja toi mukamaan monia onnettomuuksia: himon, nälän, sairaudet, tuskat ja kuoleman. Hän saastutti pahuudellaan kaiken mihin koski ja julisti riemuissaan: ”Voittoni on täydellinen! Olen hukuttanut maailman likaan ja pimeyteen ja tehnyt siitä itselleni linnoituksen. Olen saattanut maailmaan kuivuuden, johon kasvit kuolevat ja myrkyttänyt Gayomartin, niin että hänkin kuolee.”

Ahura Mazda näki parempana ratkaisuna vangita Ahriman kuin antaa tämän riemua vapaana, niinoä hän kahlitsi Ahrimanin maailmaan. Vangittu taisteli yhtä rajusti paetakseen maailmasta ulos kuin aikanaan pyrkinyt siihen sisään, mutta ulospääsytietä ei löytynyt. Niin hän joutui jäämään maailmaan ja haki hyvitystä ”kärsimälleen vääryydelle” jatkamalla tuhotöitään.

Ahura Mazdan lähettämä runsas sota päätti Ahrimanin aikaansaaman kuivuuden. Sade synnytti Gayomartin jälkeläiset Mašya ja Mašyoi, ensimmäinen ihmispari, kantaisä ja kantaäiti, josta ihmisrotu polveutui. Aluksi ensimmäinen ihmispari ylisti Ahura Mazdaa hänen runsaan ja kauniin luomatyönsä vuoksi. Kun heidän käsityksensä hyvästä ja pahasta hämärtyi, he alkoivat ylistää Ahrimania ja pitää häntä maailman luojana. Ahura Mazda jätti näet ihmiselle vapaan vallan valita, mitä pitivät hyvänä ja mitä pahana.

Ihmisen synty ja alkutila kreikkalaisessa mytologiassa

 
Ihmiset ovat syntyneet maa äidistä. Heidän sanottiin jumalten luomiksi ja heidän eläneen kulta-aikoina autuaina jumalien yhteydessä, kunnes he menettivät autuudentilan ylpeytensä takia. He vajosivat sitten kurjaan raakuuteen liki elukka-asteelle. Iapetoksen titaanipoika Prometheus auttoi heidät sivistyksentielle. Tämä titaani edustaa valoon ja vapauteen pyrkivää ihmishenkeä, joka oli valmis suututtamaan jopa Jumalat edistääkseen ihmiskunnan kehitystä ja onnea. Iapetos loi sivistyksen ensiaskeleet varasten taivaasta tulta ihmisille annettavaksi. He panivat tulen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon, jolloin ensimmäinen ihmistalo tuli rakennuksi. Sitä ennen oli majailtu rotkoissa ja luolissa kuin latuskapäät. Kiertolaisuus päättyi ihmisten asetuttua aloilleen ja maanviljelys alkoi tarjota vankkaa pohjaa sivistykselle. Ylijumala Zeus rankaisi suutuksissaan ankaralla kädellä titaania, joka oli syyllistynyt tahraamaan taivaan tulen maan tomuun. Varas kahlehdittiin jylhään vuoreen maan äärillä Skythiassa, jossa kotka nokki alati hänen maksaansa, kunnes Herakles vapautti hänet paljon myöhemmin.
 
Sivistys toi mukanaan myös pahaa. Karkeat luonnonlapset olivat terveempiä kuin hienostuneet, veltot kulttuuri-ihmiset – Pandora-myytin opetuksien mukaan. Zeus kosti tulen ryöväämisen antamalla Hefaistoksen leipoa savesta ihanan sulottaren, jonka nimi oli Pandora (kaikkien lahjallinen), sillä kaikki antoivat sille lahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavat puheenlahjat sun muuta. Zeus antoi sulottarelle lippaan, joka kätki kaikkia tauteja ja tuhoja ja lähetti hänet Prometheuksen typerän Epimetheus-veljen luo. Kun Epimethus aukaisi uteliaana lippaan kannen, taudit pujahtivat vitsaukseksi. Vain toivo jäi lippaan pohjalle Epimetheuksen suljettua kiireenvilkkaa kannen. Näin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolemat tulivat maailmaan, koska ihminen pyrki mahdottomiin ja loukkasi sillä taivaan pyhyyttä. Rikoksensa seuraamuksena hän joutui kärsimään tuskia, josta vasta voiton sankari vapahti hänet sovittamalla kuolemalla. Raamatun Genesiksessä syntiinlankeemuksella oli samantapaiset seuraamukset kuin Pandoran lippaan aukaisemisella hankaline raskauksineen, synnytystuskineen ja elannonhankkimisen vaikeuksineen.

Kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen alkuhistoriaa käsitellänä neljän aikakauden tarussa. Ensin elettiin kultakautta ilman huolta, kipua ja tuskaa tuntematta onnellisesti päivää paistatellen. Maa elätti ihmiset hedelmillään ilman työtä. Ihminen nukahti sulounessa täältä toiseen elämään ja muuttui ihmisten suojelushengeksi. Hopeakausi ei ollut enää niin auvoista aikaa. Ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä jumalienhalveksijoita. Vaskikaudella hurjat ja väkivaltaiset ihmiset tappelivat kaiken aikaa, kunnes kuolivat sukupuuttoon. Rautakauden langennutta ihmissukua alemmas ei voinut enää vajota.

Ihmiskunnan turmelluttua turmeltumistaan Zeus päätti puhdistaa maan ihmissyövästä. Hän lähetti suuren vesitulvan hukuttamaan kaikki ihmiset ja elävät. Ainoastaan Prometheusin poika Deukalion Pyrrha-vaimoineen jäi henkiin. Hän rakensi Raamatun Nooan tavoin aluksen, jolla souteli kunnes alus ajautui Parnassos vuorelle. Vuorella hän uhrasi kiitosuhrin Zeusille, ja tämä antoi hänen uudistaa ihmissukua, käskien heidän heitellä taakseen äitinsä luita, siis kiviä. Deukalionin heittelemistä kivistä syntyi miehiä ja Pyrrhan heittämistä kivistä naisia. Deukalionin poika oli Hellen, josta helleenit eli kreikklaiset saivat nimensä. Hellenin pojat olivat Aiolos ja Doros sekä pojanpojat Achaios ja Ion, joista syntyivät Kreikan kansan pääheimot: aiolit (eoolit), doorilaiset, achailaiset ja ionilaiset.