Hae tästä blogista

torstai 22. helmikuuta 2018

1.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Pikkuneiti Poisson menossa ennustajalle


Kevät oli tullut Pariisiin. Vielä joku viikko sitten olivat kadut olleet niin liejuiset, että vaunut yhtä mittaa juuttuivat kiinni, eivätkä muut kuin vesilammikoissa riemastuneita leikkivät pikkupojat menneet vapaaehtoisesti jalkaisin ulos. Mutta nyt oli kevätaurinko kuivattanut kadut, ja Pariisi tuntui yhtäkkiä heränneen uuteen elämään.

Jalkakäytävän reunaa asteli varovasti leveätä hamettaan kannatellen hento Jeanne Poisson. Hän oli vasta 9-vuotias tyttö, mutta päivän tärkeys sai hänet vaikuttamaan ikäistään vanhemmalta. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa oli kammattu taidokkaasti päälaelle, mutta molemmin puolin poskia oli korvien taakse jätetty hiuskiehkura, joka kiertyi paljaalle kaulalle. Monet vastaantulijat kääntyivät katsomaan tyttöä, sillä tämä oli harvinaisen viehättävä. Hänen piirteensä olivat hienot, silmät vihertävät ja kädet harvinaisen sirot, mutta ennen kaikkea kiinnitti vastaantulijoiden huomiota hänen lapsellisen arvokas esiintymisensä.

Hän osasi ikäisekseen ihmeellisen taidokkaasti kannatella vaaleansinistä vannehamettaan, niin etteivät sen helmat pölyyntyneet, ja hän varoi huolellisesti kadulla kulkevia ajoneuvoja, etteivät ne vain roiskuttaneet kuraa hänen päälleen.

Jeanne Poisson vilkaisi huolestuneesti pukunsa kaula-aukkoa. Äiti ei olisi mielellään antanut hänen ottaa tänään tätä pukua, sillä rouva Poisson pelkäsi, että Jeannen vaaleansinisen puvun hienot pitsit saattaisivat repeytyä tai ainakin hiostua. Mutta Jeannen onnistui taivuttaa äitinsä, osaksi kerjäämällä, osaksi katsomalla tätä niin kauniisti kuin osasi. Ja lopulta äiti antoi periksi – niin kuin hän tavallisesti teki, sillä hänen oli vaikeata vastustaa tyttärensä pyyntöjä. Sitoipa hän vielä Jeannen kaulaan kauniin sinisen silkkirusetinkin.

Kadunkulmassa odotti Jeannea toinen samanikäinen tyttö, Marie. Tämä ei ollut yhtä kaunis ja viehättävä kuin Jeanne, ja hän katseli vilpittömän ihastuneena ystävätärtään.

Miten kaunis ja hieno sinä oletkaan!” hän huudahti. ”Voisi aivan luulla, että sinä olet aatelisneiti.”

Jeanne Poisson punastui mielihyvästä, vaikka hän koettikin olla näyttämättä sitä ystävättärelleen. Kunpa hän olisikin aatelisneiti ja saisi ajaa ympäri Pariisia komeissa vaunuissa. Mutta jotain erikoista elämällä oli hänelle varattuna, siitä hän oli aivan varma. Jeanne nosti pienen pyöreän leukansa pystyyn, ja hänen vihertäviin silmiinsä tuli unelmoiva katse. Hänestä ei koskaan tulisi tavallista porvarisemäntää, jonka elämä kului kotoisissa askareissa ja vuosi vuodelta yhä pönäkämmäksi käyvän aviomiehensä palvelemisessa. Hän ei haluaisi, että lukemattomat lapsivuoteet pilaisivat hänen vartalonsa, eikä hän myöskään unelmoinut suuresta lapsijoukosta, joka sitoisi hänet kotiin niin kuin useimmat niistä pariisilaisemännistä, jotka hän oli nähnyt pienen elämänsä aikana.


Hänelle oli varattuna joki erikoisen osa ja tehtävä, sitä hän ei ollut epäillyt koskaan. Koko talven, istuessaan takkatulen ääressä kuunnellen äitinsä ja herra de Tournehemin keskustelua, hän oli odottanut kevään tuloa. Silloin hän kääntyisi tunnetun pariisilaisen ennustajan madame Leboun puoleen ja antaisi madamen kertoa hänelle hänen tulevaisuutensa. Pikkuvanhasti Jeanne selitti äidilleen, että hänen oli syytä alkaa ajoissa valmistautua elämäänsä, sillä saattaisihan hyvinkin olla, että kohtalolla oli varattuna häntä varten jotain erikoista.
 Rouva Poisson pudisti ensin päätään, mutta vähitellen Jeannen onnistui taivuttaa hänet. Itse asiassa uskoi äiti Poissonkin, että hänen kaunista lastaan odotti suuri elämä, mutta hän olisi halunnut tulla itse mukaan, kun Jeanne lähti madame Leboun luo. Pahaksi onnekseen rouva Poisson sattui vilustumaan, niin hänen oli pysyteltävä kotona. Jeanne kärtti kuitenkin äidiltään luvan saada lähteä ystävättärensä Marien kanssa tapaamaan madame Lebouta. Olivathan he jo isoja tyttöjä, eikä heille Pariisissa keskellä päivää saattanut tapahtua mitään. Ja kyllähän hän, Jeanne, tunsi tien ennustajan luo, sillä hänhän oli syntynyt ja kasvanut Pariisissa, eikä madame Lebou asunut kovin kaukana heiltä.

Äiti epäröi vieläkin, mutta silloin herra de Tournehem puuttui puheeseen ja lupasi, että Jeanne saisi lähteä ennustajan luo, mikäli hänen ystävättärensä Marie tulisi hänen kanssaan.

Pelottaako sinua?” Marie kysyi ja tönäisi Jeannea kylkeen.

Jeanne puisti päätään niin että hänen kiharansa heilahtivat. Häntä jännitti niin, että hänen pieni sydämensä löi aivan hakkaamalla, mutta pelkoa se ei ollut.

Viimein molemmat tytöt saapuivat pienelle kapealle kadulle, jonka varrella madame Lebou asui. Jeanne katseli huolestuneena katua, sillä siinä näkyi vielä suuria kuralammikoita, eikä se myöskään ollut yhtä puhdas kuin heidän kotinsa lähistöllä olevat kadut. Ja juuri tänä päivänä hän ei halunnut tahria itseään eikä hienoa pukuaan.

Madame Lebou asui pihan perällä olevassa pienessä kapeassa talossa, ja hänen asuntoonsa oli kiivettävä korkeat portaat. Porraskäytävä oli puolipimeä, ja Marie tarttui pelokkaasti Jeannen käsivarteen.

Uskallammeko me mennä sinne?” hän kuiskasi.

Tietysti”, Jeanne vastasi, vaikka häntäkin hirvitti hiukan.

Madame Leboun pienessä tunkkaisessa eteisessä istui jo muutama ihminen tyttöjen tullessa sisään. Marie pysähtyi vielä kuin epäröiden ovelle, mutta Jeanne astui sisään. Varovasti hän sitten istuutui karkeatekoiselle penkille ja katseli ympärilleen. Häntäkin pelotti jo nyt, mutta sitä hän ei tietenkään halunnut näyttää Marielle, joka siinä tapauksessa olisi varmasti heti syöksynyt ovesta ulos. Vastapäätä Jeannea istui vanha huonosti pukeutunut nainen, joka nojasi päätään seinään ja hieroi aina välillä tuskastuneena ohimoitaan. Hän oli tullut tänne kysymään neuvoa kiusalliseen päänsärkyyn, joka oli vaivannut häntä jo vuosia.

Ovensuussa istui samettiviittaan kietoutunut hienonnäköinen herra, joka ei suostunut puhumaan kenenkään kanssa.

Tuollaiset käyvät täällä kysymässä neuvoa, miten voisivat rikastua lisää, tai tiedusteleva, saavatko he sen entistäkin korkeamman viran jota toivovat”, muuan puhelias pyöreä nainen selitti. ”No, te kai haluatte tietää, millaisen sulhasen te kerran saatte”, hän jatkoi sitten ja katsoi uteliaasti Jeannea ja Marieta.

Jeanne ei vastannut mitään vaan istui sen näköisenä kuin ei olisi kuullutkaan rouvan kysymystä. Marie taasen punastui ja tarttui ystävätärtään käteen.

Pitkän aikaa Jeanne sai istua madame Leboun odotushuoneessa, mutta viimeinkin tuli hänenkin vuoronsa. Hän koetti kulkea arvokkaasti ja kannatteli kaiken aikaa hamettaan, niin kuin oli nähnyt äidinkin tekevän. Täällä se sitä paitsi oli tarpeenkin, sillä ennustajattaren odotushuoneen lattia oli likainen.

Madame Lebou istui pienen pöydän ääressä keskellä huonetta ja viittasi sanaakaan sanomatta Jeannea istumaan jakkaralle häntä vastapäätä. Jeannen sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi ennustajan kuulevan sen. Madame Lebou oli miesmäinen ja huonosti pukeutunut nainen. Tukka hapsotti likaisena ja puku oli vanha ja kulunut. Madamen kädet olivat Jeannen mielestä kuin kotkan jalat, kynnet olivat pitkät ja Jeannen mieleen tuli, että madame saattaisi raapaista niillä kipeästikin, jos sattuisi suuttumaan. Kasvoiltaan madame Lebou oli nyrpeän ja epäystävällisen näköinen, kapeat huulet olivat tiukasti yhteen puristetut, ja suuri nenä teki hänet Jeannen mielestä aivan noidan näköiseksi. Pienissä terävissä silmissä tuikki kiihkeä tuli, ja kun hän tuijotti Jeannea kasvoihin, alkoi tyttöä todella pelottaa. Hän ehti jo kerran ajatella, että olisi viisainta lähteä pakoon ennen kuin pelottava madame Lebou alkaisi ennustaa, mutta koko hänen ruumiinsa oli kuin halvattu, niin että hän ei olisi päässyt nousemaan tuolilta, vaikka olisi tahtonutkin. Tuntui kuin madame Leboun voimakas katse olisi vanginnut hänet paikoilleen ja pakottanut hänet istumaan pienellä jakkaralla. Hän tavallaan pelkäsi, tavallaan nautti siitä voimasta, millä madame Lebou piti häntä paikoillaan.--

-Ursula Pohjolan Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

lauantai 3. helmikuuta 2018

Thessalian satuja

Oitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoin keutaurien roteva, mutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun lähellä asuva Lapithein ruthinas Peirithoos ja Hippodameia juhlivat häitään, niihin kutsuttiin vieraiksi myös kentaurien ruhtinaita. Hääilo katosi kuin tuhka tuuleen, kun juopunut kentauri Eurytion yritti väkisin raastaa morsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa Lapithein naisväelle. Syntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolelta kaatui paljon väkeä – Lapitheilta muun muassa sankasi Kaineus. Viholliset survoivat tämän kivien ja pölkkyjen alle, alle koska teräase ei pystynyt vahingoittamaan tätä.

Theseus ja Nestor taistelivat Lapithein puolella. Lopulta kentaurit joutuivat häviölle, ja heidät karkotettiin asuinsijoiltaan. Alhaisen aistillisten kentaurien joukosta löytyi sentään yksi jaloluonteinen mies, viisas lääkintätaitoinen Cheiron, kaikkein hurskain ja oikeamielisen kentaureista. Hänen oppilainaan olivat monet sankarit: Iason, Kastor, Polydeikes, Achilleus ynnä muut. Kun hänen oli pakko paeta kansansa mukana, hän lähti Malean niemelle. Siellä hänen ystävänsä Herakles ampui häntä vahingossa myrkkynuolella. Silloin kentauri luopui kuolemattomuudestaan Prometheusin eduksi.

Peirithoos teki vielä monta urotekoa. Rohkein kaikista oli se, kun hän yritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan urho jäi sinne tielle.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Reseptejä 1950-luvulta

Metsälinnunpaisti

1 teeri tai metso
100 – 200 grammaa silavaa
1 ruokalusikallinen suolaa
1 ruokalusikallinen vehnäjauhoja
¾ litraa maitoa
Kastike:
2 desilitraa kermaa
mustaherukkahyytelöä tai – hilloa

Puhdistettu lintu sidotaan. Silava leikataan ohuiksi viipaleiksi, joita painellaan hieman käsin. Lintu peitetään silavaviipaleilla ja sidotaan vielä sieltä täältä, jotta silava pysyisi paikoillaan. Sydän, kivipiira ja ruskistettu maksa kiehautetaan maidossa. Lintu pannaan ruskistumaan kuumaan pataan, suola ja jauhot ripotellaan ruskistuneelle pinnalle ja lintua valellaan paistamisen aikana kiehuvalla maidolla.

Kun lintu on kypsä, liemeen vispilöidään kerma ja kastike maustetaan ja siivilöidään. Paisti leikataan siten, että siitä ensin irrotetaan siivet ja jalat, mikä jälkeen rintaliha leikataan viipaleiksi. Palat asetellaan paikoilleen, jotta lintu on kokonaisen näköinen tarjolle vietäessä. Tarjotaan herukkahillon tai kasvissalaatin kanssa.


Köyhän hanhi

300 grammaa maksaa
150 grammaa silavaa
600 grammaa perunoita
3 ruokalusikallista vehnäjauhoja
¼ teelusikallista maustepippuria
valkopippuria
2 teelusikallista suolaa
1 sipuli
1 ruokalusikallinen rasvaa
2 kupillista vettä tai lihalientä

Maksa ja silava leikataan ohuiksi viipaleiksi. Perunat kuoritaan ja leikataan viipaleiksi. Maksaviipaleet kastetaan mausteseoksessa. Voideltuun vuokaan ladotaan kerroksittain peruna-, maksa- ja silavaviipaleita (lisämausteeksi ruskistettua sipulia), alimmaksi ja päällimmäiseksi perunaa. Viimeiseksi vuokaan kaadetaan pari kupillista vettä tai lihalientä ja ”hanhi” kypsennetään uunissa, mieluiten peitettynä, jotta pinta ei ruskistuisi liikaa. Köyhän hankea on näet paistettava kauemmin kuin silakkapaistosta, 1 ½ – 2 tuntia.

Huom! Maksapihvin tähteet sopivat erinomaisesti köyhän hanheen, vaikka ne ovatkin ruskistettuja.


Nokkosvanukas

3 ruokalusikallista voita
4 ruokalusikallista vehnäjauhoja
3 kahvikupillista kermamaitoa
4 kananmunaa
suolaa, valkopippuria
350 grammaa nokkosia
(2 kovaksi keitettyä kananmunaa)

Nokkoset huuhdellaan hyvin ja kiehautetaan omassa liemessään suolalla maustettuna kunnes menevät kokoon. Nokkoset silputaan hakkurissa, pannaan uudelleen kasariin ja niistä kiehautetaan pois liika kosteus.

Vanukastaikina: voi ja jauhot kiehautetaan kasarissa, niihin lisätään maito vähitellen. Seos saa kiehua 10 minuuttia eli kunnes se irtoaa kasarin reunoista. Seos jäähdytetään silloin tällöin hämmentäen, ettei siihen muodostu kuorta. Keltuaiset lisätään joukkoon yksitellen seosta hyvin vatkaten. Lisätään nokkoset ja mausteita maun mukaan. Viimeksi sekoitetaan varovasti joukkoon vaahdoksi vatkatut valkuaiset. Seos kaadetaan voideltuun, jauhotettuun rengasvuokaan, jonka päälle sidotaan voipaperi. Vanukas kypsennetään vesihauteessa (noin ¾ tuntia). Vanukasta ei saa keittää liian kauan, ettei siitä tule kuivaa. Se saa olla keittämisen jälkeen vuoassa 5 minuuttia, ja se irrotetaan sitten veitsellä reunoistaan ja kumotaan tarjoiluvadille. Vanukkaan voi koristaa kovaksi keitetyn munan viipaleilla ja tomaattilohkoilla. Vanukkaan kanssa tarjottavaksi sopivat käristetyt korvasienet tai herkkusienet.

torstai 11. tammikuuta 2018

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 5: Miten madade de Montespan syrjäytti Louise de La Valliéren?

-- La Voisin nyökäytti päätään Athénaïsin kertoessa Louise de la Valliéresta, joka hänen oli saatava tieltään. Louise de la Valliéren tapaisen naisen karkottaminen noitakonstein ei ennustajan mielestä ollut kovinkaan vaikeata. Suuremman työn takana olisi kuningas Ludvigin intohimon herättäminen, mutta tarpeeksi pitkän ajan kuluessa onnistuisi sekin, La Voisin selitti.

Mutta minulla ei ole aikaa odottaa!” Athénaïs huudahti kiukustuneena. ”Minä haluan päästä kuninkaan rakastajattareksi heti!”

La Voisin vain nyökäytteli päätään.

Mitä hyötyä minulla on Louise de la Valliéren syrjäyttämisestä, jos en samalla saa kuningasta rakastajakseni?” hän tiuskaisi. ”Minä tahdon kuninkaan itselleni vielä nyt, kun olen nuori ja kaunis.”

Meidän on turvauduttava loitsuihin ja taikoihin”, La Voisin vastasi rauhallisesti.

Eikö ole mitään nopeampaa keinoa?” Athénaïs kiirehti. ”Eikö teillä ole mitään juomaa, jonka avulla kuningas rakastuisi minuun ja hylkäisi Louisen?”


  

 La Voisin puisti päätään, ja Athénaïsta raivostutti. Tuo pieni nainen, joka oli pukeutunut tulipunaiseen, kultaisin kaksipäisin kotkin kirjailtuun pukuun, näytti nyt pitävän käsissään hänen mahdollisuuksiaan päästä Ranskan hovin ensimmäiseksi naiseksi. Mutta La Voisin ei ollut lainkaan niin nopea kuin Athénaïs olisi toivonut. Lemmenjuoman asemasta, joka olisi herättänyt kuninkaassa äkillisen intohimon, oli rouva de Montespanin tyydyttävä La Voisinin taikoihin, vaikka hän joka päivä hätäilikin sitä että aikaa kului.
 
Athénaïsn kärsimättämyydestä huolimatta La Voisin kuitenkin tiesi keinot. Eräänä päivänä hän saapui Athénaïsn sisaren luokse ja ryhtyi siellä taikomaan. Hänen mukanaan oli Mariette, St Severinin pappi, joka papilliseen asuunsa pukeutuneena pirskotti Athénaïsn päälle pyhää vettä ja luki hänelle Kuninkaiden evankeliumia. Athénaïs oli yksinkertaiseen harmaaseen pukeutuneena polvillaan lattialla ja toisiti kerta toisensa perästä loitsun, jonka La Voisin oli kirjoittanut häntä varten. La Voisin seisoi punaisessa samettipuvussaan hänen edessään ja heilutti kädessään suitsutusastiaa, jonka savu sai hänet yhtä mittaa yskimään. Athénaïs rukoili hartaasti, että kuninkaassa syttyisi intohimo häntä kohtaan ja että hallitsija viimeinkin huomaisi, miten mitätön nainen Louise de la Valliére oli. Varmuuden vuoksi Athénaïs lisäsi loitsuun vielä toivomuksen, että Louise de la Valliére kuolisi mahdollisimman pian.

Seuraavana päivänä Athénaïs katseli uteliaana, mitä La Voisinin taika oli saanut aikaan. Mutta kuningas ei näyttänyt edes huomaavan häntä. Koko ajan Louisen luona ollessaan Ludvig istui käsi tämän kädessä. Raivoissaan Athénaïs silloin kiiruhti La Voisinin luo ja vaati tätä ryhtymään tehokkaampiin toimiin.

Te kiiruhdatte liikaa”, La Voisin vastasi ärsyttävän rauhallisesti. ”Jokainen taika vaatii oman aikansa.”

Mutta minulla ei ole aikaa!” Athénaïs huusi ja polki jalkaa La Voisinin edessä. ”Minä haluan kuninkaan rakastajakseni, ja teidän on keksittävä tehokkaampia keinoja.”

La Voisin huokaisi ja käski sitten Athénaïsn viedä Mariettelle St. Severinin kirkkoon kaksi kyyhkysensydäntä. Athénaïs hankki vaadittavat sydämet, vaikka niiden saaminen ei ollut suinkaan niin helppoa kuin hän ensin luuli. Kesyn ja ystävällisen näköinen kyyhkynen ei ollutkaan niin helposti tapettava lintu kuin hän oli kuvitellut. Tuntui kuin kyyhkynen olisi arvannut, että Athénaïs suunnitteli sen kuristamista, ja pysytteli sopivan matkan päässä. Ketään muutakaan Athénaïs ei uskaltanut käskeä tappamaan kyyhkysiä, sillä koko taika olisi voinut mennä pilalle, jos se olisi tullut ihmisten tietoon.

Lopulta Athénaïsn onnistui tappaa kaksi kyyhkystä, joiden sydämet hän inhoa tuntien otti ja vei Mariettelle. St. Severinin kirkon pappi luki sydämille messun ja pani ne ehtoolliskalkin alle. Athénaïs de Montespan oli itse läsnä messun aikana St. Severinin kirkon kappelissa. Messun jälkeen toisti pappi ne loitsut ja seremoniat, jotka oli jo esitetty Athénaïsn sisaren kotona.

Tämäkään taika ei vielä tuntunut auttavan, ja Athénaïs purki kiukkuaan La Voisinille. Tämä kehotti häntä edelleenkin kärsivällisyyteen, mutta kun Athénaïs toistamiseen ilmoitti, ettei hän enää jaksanut odottaa La Voisinin loitsujen tulosta, ennustaja totesi, että heidän olisi siinä tapauksessa turvauduttava lemmenjuomaan. Tämä oli tosin La Voisinin mukaan hyvin arveluttava keino, sillä kuningashan saattaisi helposti kuvitella että hänet yritettiin myrkyttää. Mutta malttamaton rouva de Montespan pyysi La Voisinilta miehen intohimoa herättävää jauhetta, jonka hän – kuninkaan tullessa seuraavan kerran Louise de la Valliéren luo – salaa sekoitti viiniin.

Tällä kertaa La Voisinin taikatemppu näyttikin vaikuttavan. Juotuaan viinin kuningas alkoi tuntea selvää mielenkiintoa Athénäis de Montespania kohtaan ja keskusteli tämän kanssa pitkän aikaa. Lähtiessään kuningas sanoi toivovansa, että saisi nähdä Athénaïsin seuraavallakin kerralla tullessaan tapaamaan Louise de la Valliérea, ja Louise, tuo pikku hupsu, tietysti kutsui Athénaïs de Montespanin luokseen, kun kuningas taas tuli.

Athénaïs hymyili rohkeasti omalle peilikuvalleen. Tuon päivän jälkeen oli kuninkaan katse seurannut häntä aina hovissa, ja hallitsija oli saapunut yhtä mittaa keskustelemaan hänen kanssaan. Athénaïsn oli onnistunut sytyttää Ludvigin intohimo, mutta se ei vielä riittänyt hänelle. Tosin hän kyllä ymmärsi, ettei kuningas koskaan voisi ottaa häntä puolisokseen, mutta hän halusi kuitenkin vahvistaa omaa asemaansa mahdollisimman paljon. Hän ei suinkaan ollut samanlainen kuin tuo tyhmä Louise, joka oikopäätä meni kuninkaan kanssa vuoteeseen, kun tämä vain halusi sitä. Ei, Athénaïs tiesi, että hallitsijan intohimon oli roihuttava täydellä liekillä, ennen kuin hän saisi suostua tämän rakastajattareksi. Kuninkaan oli toivottava ja haluttava häntä, sillä se oli ainoa keino, millä Athénaïs pystyisi säilyttämään kuninkaan rakkauden.

Kuukausia hänen oli sitten onnistunut torjua kuninkaan yhä kiihkeämmät ehdotukset – tietysti silti loukkaamatta hallitsijaa, sillä Ludvig oli hyvin tarkka kuninkaallisesta arvostaan. Varovasti hän vain vihjaisi, ettei hän halunnut loukata kuningatar Maria Teresian tunteita ja muistutti Ludvigia aina tarpeen tullen siitäkin, että oli itse naimisissa.

Athénaïs hymähti ja kohautti kauniita olkapäitään. Jos kuningas olisi saattanut edes aavistaa, miten yhdentekevä markiisi de Montespan oli vaimolleen! Mutta aivomiehen olemassaoloon oli syytä silloin tällöin vedota, ettei kuningas vain pitäisi markiisitarta kevymielisenä.

Mutta nyt kaikki oli valmista. Athénaïs kääntyi sivuttain ja katsoi itseään pelistä. Hän oli todella kaunis, sitä hän ei voinut itsekään kieltää. Ei siis ihme, jos kuninkaan katse seurasi häntä joka päivä yhä tulisempana. Tänä iltana hän antaisi kuninkaalle periksi, ja niin hänestä tulisi koko hovin keskipiste. Sillä Athénaïs ei ajatellut hetkeäkään rakastaa hallitsijaansa syrjässä tai hiljaisuudessa. Hänen oli saatava osakseen kaikki se kunnia ja loisto, mikä kuului sille naiselle, jonka kuningas oli suvainnut ottaa rakastajattarekseen.



 Athénaïs nyökkäsi vielä kerran peilikuvalleen ja lähti sitten huoneesta. Läpi Versaillesin linnan kaikuivat jo musiikin tahdit. Juuri ennen kuin Athénaïs de Montespan astui juhlasaliin, hän otti kasvoilleen säteilevimmän hymynsä. Koko salin läpi kuului kohahdus, kun hän tuli sisään. Se imarteli tietenkin Athénaïsta, vaikka hän olikin tottunut siihen, että herätti kaikkialla huomiota. Mutta mitä merkitsivät hoviherrojen palvovat katseet! Vain kuningas kiinnosti häntä, ja kun Athénaïs näki hallitsijan salin toisella puolella, kohosi hänen kasvoilleen entistäkin hurmaavampi hymy.

Te olette kaunein nainen, jonka olen koskaan nähnyt”, kuningas kuiskasi hetkistä myöhemmin.

Teidän Majesteettinne suvaitsee liioitella”, Athénaïs torjui vaatimattomasti.

Mikään sana ei ole liioittelua, jos se kuvaa teidän kauneuttanne”, kuningas sanoi. ”Te olette koko hovin kaunistus.”

Athénaïs soi kuninkaalle säteilevimmän hymynsä, ja tämä puristi häntä lujasti käsivarresta.

Tulkaa”, Ludvig kuiskasi käheällä äänellä. ”Tulkaa, minä en jaksa odottaa teitä enää päivääkään.”--
Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista – Versaillesin valtiatar

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Antiikin roomattarien keinoja miesten valloittamiseen




Koska miehen kuului tehdä aloite, oli ratkaisevan tärkeää, että nainen onnistui kohdistamaan miehen katseen ja intohimon itseensä. Ovidius valisti että naisen täytyi kiinnittää huomiota etenkin hampaiden, kasvojen ja kainaloiden hygieniaan sekä poistaa säärikarvansa. ”Tympeä pukinhaju ei saa tunkeutua kainaloihin eivätkä säärenne saa muuttua vastenmieliseksi törröttävien karvojen vuoksi!”

Runoniekka kehotti roomattaria myös salaamaan miehiltä kauneusrutiininsa. Mies ei saanut koskaan sattua paikalle naisen laittautuessa eikä saanut tutustua meikkituotteisiin. Silläkin uhalla että nainen joutui telkeytymään huoneeseensa, mies ei saanut missään nimessä nähdä puolivalmista ehostusta. Huulten kiillon ja ihon kirkkauden salaisuutta ei saanut paljastaa hänelle. Viat täytyi ehdottomasti kätkeä, olihan viehätysvoima naisen pääasiallinen ase. Kaikilla naisilla oli vikoja, joten välillä oli tarpeen petkuttaa. Erityisen lyhyen naisen oli kannattavampaa jäädä istumaan. Lyhyyden voi salata myös ojentumalla loikoilemaan vuoteelle. Jalat voi vaihtoehtoisesta piilottaa vuodevaatteilla, jotta vieressä makaava mies ei voinut verrata naisen pituutta omaansa.

Hymy oli yksi roomattarien käyttämistä viettelykonsteista. Sitä tuli tosin käyttää tehokkaasti ja viehkeästi sortumatta moukkamaiseen irvistelyyn. ”Suu auetkoon kohtuullisesti, hymykuopat sen molemmin puolin olkoot pienet, huulet alaosa peittäköön hampaiden kärjet.”

Myös naisen liikkumistapa ja kävelytyyli olivat tärkeitä. Juuri niiden ansiosta mies jäi ensivaikutelman saatuaan joko naisen lumoihin tai piti tätä vastenmielisenä. Ovidiuksen mielestä naisen piti kävellä aistikkaasti vältellen rahvaanomaista leveähaaraista askellusta, koska umbrialaisen talonpojan emäntä tallusti niin. Oli vältettävä myös epäseksikästä käyntiä, jossa vartalon liikkeet olivat velttoja ja ryhdittömiä. Oli valittava kuninkaallinen ja ylpeä kävelytyyli. Veriin menevimmässä askelluksessa kuitenkin herätettiin miehen vaistot keinuttamalla houkuttelevasti lanteita.

Pieni ilkikurisuus oli tarpeen vaatevalinnoissa. Nainen saattoi esimerkiksi jättää toisen olkapään ja käsivarren yläosan paljaaksi. Itse runoilija myönsi niksin tehon. ”Heti kun näen tällaista, haluan suudella olkapäätä, niin pitkälle kuin se on paljaana.”

Roomalaiset miehet ihannoivat luonnollisesti ystävällistä, lumoavaa, seurallista ja alistuvaa naista, olihan Antiikin Rooman yhteiskunta seksistinen. Riitti että naisen muisti yhden tehokkaan ohjenuoran: riitojen välttämisen. Ovidiuksen mukaan riidat oli tunnusomaista vaimoille. Rakastajattaren täytyi välttää riitoja niin pitkälle kuin mahdollista halutessaan pitää kiinni rakastajastaan.

Muitakin keinoja hyödyntämällä nainen saattoi lyödä kilpasiskonsa laudalta viekoittelupelissä. Harvinaisen sensuelli ääni saattoi lähes yhtä houkutteleva kuin kaunis ulkonäkö, niinpä laulutaitoa kannatti harjoittaa tavoitteellisesti. Samoin kannatti harjoitella tanssia, joka paljasti käsivarsien ja vartalon sulokkuuden ja hyödyntää lisäksi roomalaismiehiin vahvasti vetoavaa ruumiinkieltä sukupuolivietin herättävine, keinuvine lanteineen. Naisten suosimia viettelykeinoja olivat myös kitharan ja harpun soitto sekä runojen lausunta. 




Muita Ovidiuksen antamia neuvoja

- Jos olet laiha, käytä muhkeita, väljiä vaatteita ja kätke vartalosi viittaan.
- Piilota epämuotoinen jalka valkoiseen jalkineeseen, joka kätkee sen ääriviivat. Älä koskaan avaa kenkien nyörejä, jos sinulla on sirot nilkat (vaikuttaa siltä että jo Antiikin Roomassa monet miehet olivat heikkoina naisten jalkoihin ja katselivat niitä mielellään.)
- Jos kätesi ovat liian suuret eivätkä kynnet ole kovin kauniit, älä elehdi liikaa käsilläsi, kun puhut.
- Jos sinulla on pahanhajuinen hengitys, älä puhu koskaan tyhjällä vatsallasi äläkä käännä kasvojasi miehen suuntaan.
- Jos hampaasi ovat mustat tai liian isot tai vinot, muista että hymystä on sinulla vain haittaa.
- Jos lapaluusi törröttävät (ja näyttävät siiviltä), korjaa vika pehmeillä toppauksilla.
- Jos rintasi ovat pienet, käytä liivejä. Bandeau-mallisten rintaliivien nimi on strophium, ja ne valmistettiin kankaasta tai  hyvin ohuesta nahasta. Niiden käyttö oli yleistä, sillä ne kasvattivat kuppikokoa ja antoivat vaikutelman yhtä tai kahta kokoa suuremmasta rintavarustuksesta. Liivit myös kohottivat povea ja saivat naisen kaula-aukon vetämään miesten innostuneet katseet puoleensa.
- Naisen ei tule pröystäillä liikaa ylellisillä asusteilla, vaan kalliiden korujen ja vaatteiden valinnassa kannatti aina panostaa tyylikkyyteen. Sivistynyt ja hienostuneita naisia ihaillut Ovidius antoi kaksituhatta vuotta sitten edelleen ajankohtaisen neuvon. ”--Karkotatte meidät usein sillä rikkaudella, jolla tavoittelette meitä. Viehkeys vangitsee meidät--”

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Klassisen baletin aamunkoi


Baletti syntyi Italiassa renessanssin kukoistuksen aikaan 1400-luvulla. Alussa baletti oli hoviväen huvittelu- ja seurustelumuoto, ja hyvä tanssitaito kuului aatelisen perussivistykseen – monien muiden taitojen ohella. Tältä ajalta ovat peräisin ensimmäiset käsikirjoitukset, joissa ajan tanssimestarit kuvaavat sekä tanssin perusaskelia että ”järjestämiään” tansseja. Domenico of Piacenza tekee omassa kirjassaan ensimmäisen kerran erottelun danzan ja ballon välille: Danzassa musiikin rytmi pysyy samanlaisena, mutta ballossa rytmit vaihtelevat. Baletti kehittyi tanssimestarien järjestämiksi tanssispektaakkeleiksi, joita hoviväki esitti toisilleen. Niissä yhdistyivät tanssi, musiikki ja laulu. Esittävän tanssin ja seuratanssin ero oli niissä häilyvä, sillä tanssijat olivat hoviväkeä ja tanssit muistuttivat ajan seuratansseja. Ensimmäiset teatterit rakennettiin balettia varten vuonna 1580. Niissä vähemmän tärkeät katsojat seurasivat esitystä ylhäältä parvilta, mutta päävieraat samalta tasolta esiintyjien kanssa välillä jopa osallistuen tanssiin.

Hovibaletti saapui myös Ranskaan luultavasti 1400-luvun lopussa. Ensimmäinen varsinainen balettiteos oli Balthasar de Beaujoyeulxin, Catherine de Medicin balettimestarin, ohjaama Ballet Comique de la Reine vuodelta 1581. Uutta teoksessa oli se, että kaikki sen sisältämä tanssi, puhe ja laulu liittyivät samaan aiheeseen, vaikkeivät kohtaukset muodostaneetkaan yhtenäistä tarinaa. Balettiesitys järjestettiin erään avioliiton juhlistamiseksi noin kymmenelle tuhannelle vieraalle ja se kesti iltakymmenestä aamukolmeen. Edelleen esiintyjinä oli vielä aatelisväki itse, mutta heidän arvolleen sopimattomat groteskit tai koomiset roolihahmot annettiin ammattiakrobaattien esitettäviksi.
Ludvig XIV rakasti tanssimista ja sai joidenkin lähteiden mukaan nimensä ”Aurinkokuningas” esitettyään aurinkoa Le Ballet de la Nuit -teoksessa 1653. Hän jatkoi tanssimista baleteissa vertauskuvallisissa rooleissa vuosien ajan kunnes tuli liian lihavaksi siihen. Hän kiinnitti huomattavia taiteilijoita hoviproduktioita järjestämään ja baletti kohosi korkeammalle tasolle kuin aiemmin. Italialainen muusikko Jean-Baptiste Lully (1632–1687) nousi nopeasti kuninkaan suosikiksi ja vaikutti merkittävästi sekä oopperan että baletin kehitykseen. Lullyn balettimestari Pierre Beuchamps (1636–1705) kehitti nykyäänkin käytössä olevat jalkojen viisi perusasentoa. Hän suunnitteli tanssit moniin ns. komediabaletteihin. Niiden juoni oli usein jostain klassisesta legendasta ja ne koostuivat kohtauksista, joissa yhdistyivät (usein runomittainen) puhe, musiikki ja tanssi. Esitykset siirtyivät hovista teatteriin ja pian ne vaativat ammattiesiintyjiä. 1672 lisättiin Académie Royale de Musiqueen (nykyinen Pariisin Ooppera) tanssikouluosasto kouluttamaan taiteilijoita uusiin oopperabaletteihin, joita ohjattiin teattereissa. Näin tanssiesiintyminen alkoi siirtyä ammattitanssijoille.
Oopperabaletit olivat rakenteeltaan löyhiä ja niiden kohtauksia vaihdeltiin ja muunneltiin tilanteen mukaan. Joinakin iltoina esitettiinkin vain ”parhaat palat” ja suosituimmat kohtaukset useammista teoksista koottuna. Puvustuksena oli ajan hovipuku, jonka koristelun symbolit valittiin rooliin sopiviksi. 1713 Pariisin Oopperassa alkoi uusi täysin ammattimainen tanssikoulutus. Miestanssijat olivat vielä näyttämön valtiaita – paljolti, vapaamman liikkumisen sallivine vaatteineen, mutta myös ensimmäiset ballerinat alkoivat nousta kuuluisuuteen. Marie-Anne Cupis de Camargo eli ”La Camargo” (1710–1770) oli tunnettu hämmästyttävästä jalkatyöskentelystään ja hän lyhensi hameenhelmojaan nilkan yläpuolelle, jotta hänen tekniikkansa pääsisi esille. Hänen kilpailijansa Marie Sallé (1707–1756) taas tanssi ekspressiivisemmin kuin kukaan ballerina aiemmin ja kehitti ilmaisullista mimiikkaa.
Itsenäiseksi lajiksi baletti muodostui vasta 1700-luvun toisella puoliskolla ranskalaisen balettimestari Jean-Georges Noverren (1727–1810) tehtyä monia uudistuksia. Kirjassaan Lettre sur la danse et les ballets (1760) hän esittelee teoriaansa baletista draamallisena spektaakkelina – ”näytelmänä ilman sanoja” – jossa tapahtumat ilmennetään ilmaisullisella tanssilla harmoniassa musiikin kanssa. Noverre nostaa koreografin baletin pääsuunnittelijaksi ja vaatii, että tanssijoiden pitää ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan ilmeillään ja eleillään siten, että kaikilla heidän liikkeillään ja jopa liikkumattomuudellaan on merkitys. Hänen tanssiteorioistaan kiinnostuneet koreografit italialainen Salvatore Viganò (1769–1821) ja ranskalainen Jean Dauberval (1742–1816) kehittivät edelleen tätä ballet dactionia, toimintabalettia.
Dauberval muistetaan nykyään baletin La Fille mal Gardée (Huonosti vartioitu tyttö) ensimmäisenä koreografina. Hän toi balettinäyttämölle ensimmäisenä tavallisen kansan sitä ennen yleisten antiikin jumalolentojen sijaan ja haki inspiraatiota oikean elämän ja luonnollisten eleiden tarkkailusta. Charles Didelot (1767–1837), myös Noverren oppilas, vaikutti merkittävästi venäläisen baletin kehitykseen työskennellessään siellä 1801–1811 ja 1816–1831. Hän vahvisti ja laajensi Pietarin Keisarillisen Koulun opetusta ja ohjasi monia baletteja tutkien miimisen tanssin mahdollisuuksia.
Italialainen baletin kehitykseen on vaikuttanut Carlo Blasis (1797?-1878) oli merkittävä tanssiteorian ja -tekniikan kehittäjä. Blasis oli 1800-luvun tärkein tanssinopettaja. Muun muassa. Enrico Cecchetti on luonut balettitekniikkaa merkittävästi edistäneen harjoittelumetodin hänen oppiensa pohjalta. Blasis on keksinyt nykyään attitudeksi kutsutun asennon Giambolognan Merkurius-patsaan innoittamana. Blasiksen kirjassa Code of Therpsichore esiintyy jo jalkojen täysi 180 asteen aukikierto.
1800-luvulla taiteessa käynnistynyt romantismin vaihe aiiheutti isoja muutoksia myös baletissa. Syntyi reaktio klassismin muodollista kylmyyttä vastaan ja tunteet nostettiin järjen edelle. 1830-luvulta eteenpäin romantismin kukoistuskaudella baletista tuli huippusuosittua. Käsitellyissä teemoissa näkyivät romantiikalle tyypilliset piirteet: eksotiikka, yliluonnolliset hahmot, menneiden aikojen ihannointi. Näillä haettiin pakoa todellisuudesta, jota leimasivat Ranskan vallankumous, Napoleonin sodat ja teollinen vallankumous.
Käsikirjoittaja nousi tärkeäksi työprosessissa ollen jopa usein sen käynnistäjä. 1800-luvulla balettitunneista kehittyi sarja loogisesti yksinkertaisesta monimutkaisempiin eteneviä harjoituksia. Systemaattisen harjoittelun myötä tekninen kehitys oli nopeaa ja mahdollisti muun muassa piruettitekniikan kehittämisen ja uusi danse haute, ”korkea tanssi”, syrjäytti vanhan danse terre à terre -tyylin. Tanssiin haettiin kevyttä eteeristä vaikutelmaa ja alettiin kehittää varpailla tanssimisen tekniikkaa ja varvastossuja. Ballerinan ”peruspuku” - valkoinen tiukkamiehustainen tyllimekko, paljaat olkapäät, vaaleanpunaiset trikoot ja tossut – ovat peräisin tältä aikakaudelta.
Aluksi varpaille noustiin vain ohimenevään asentoon, mutta kun tossunkärkiä vahvistettiin parsimalla ja kovetettiin liimoilla, pystyttiin tekniikka kehittämään voimannäytteestä taiteelliseksi tehokeinoksi, jolla oli oma funktionsa. Miestanssijoiden rooli muuttui toissijaiseksi ballerinan tukena ja partnerina toimimiseksi. Ensimmäinen varpaiden kärjillä tanssinut ballerina oli kuuluisan italialaisen tanssijasuvun jäsen Marie Taglioni, joka teki debyyttinsä 18-vuotiaana Wienissä 1822. Hän tuli kuuluisaksi tanssinsa keveydestä ja sulokkuudesta ja höyhenenkevyet alastulot hypyistä olivat ennennäkemättömiä. Hän esitti pääroolia ensimmäisessä todellista romanttista balettia edustavassa teoksessa La Sylphide (Keiju), jonka ensi-ilta oli 12.3.1832 Pariisin Oopperassa. Siinä näkyvät lähes kaikki romanttisen tyylin piirteet: eksotismi (tapahtuu kaukaisessa Skotlannissa) ja traaginen tuhoon tuomittu rakkaus yliluonnollisen keijukaisen ja ihmisen välillä. Taglionin tanssin eteerisyyttä korostaa uusi kuunvaloefektin luova kaasuvaalaistus ja ”lentämisen” mahdollistava näyttämötekniikka. Yhä edelleen nykytanssijat tavoittelevat ihanteenaan Taglionin tunnusmerkiksi tullutta lyyristä keveyttä.


.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Pohjoismaalaisia jouluperinteitä




Joulu

Joulukuusen käyttö alkoi porvariskodeissa 1800-luvun lopulla. Joulupihlaja oli sen edeltäjä tietyillä alueilla – ainakin Värmlandissa Ruotsissa ja Telemarkissa Norjassa koristeltiin pieniä kauniita pihlajia jouluksi. Varmuudella joulupihlajia ovat edeltäneet kevätpihlaja tai kevätvarpu. Ne liittyivät pakanalliseen hedelmällisyysriittiin, joka säilyi Taalainmaalla 1800-luvun lopulle. Jo germaanit katkoivat oksia – mieluiten pihlajista, joilla he suomivat lehmiä, kun ne ajettiin keväällä ensimmäistä kertaa laitumelle. Näin toivottiin että pihlajista siirtyi kasvuvoimaa talvesta väsyneille eläimille. Vähitellen kevätpihlajia ryhdyttiin koristelemaan ja asettaa niitä keskelle lantakekoa. Samanlainen perinne löytyy myös Värmlannista ja Telemarkista, missä se liittyi joulun viettoon. Siellä kilpailtiin kenellä oli kaunein joulupihlaja (eli kuka siis välitti eniten lehmistään.). Lantakeko tasoitettiin ja muotoiltiin ympyräksi. Jouluaaton aamuna pantiin ympyrän keskelle hienosti koristeltu joulupihlaja.

Joulupuuna käytettiin nuorta pihlajaa, jonka kahdesta latvaoksasta sidottiin ylimmäiseksi pyörylä. Mielellään lisänä sai olla muutama ylimääräinen sivulle ojentuva oksa. Pyörylä ja oksat kuorittiin ja koristeltiin värikkäällä kankaalla tai paperilla. Poikkipiena kiinnitettiin pyörylän keskelle, ja pihlaja koristeltiin pienillä olkiristeillä, kaura- ja ruisnipuilla sekä mahdollisimman värikkäillä nauhoilla ja paperisuikaleilla. Kun haluttiin hienostella erityisesti paperista väkerrettiin viuhkoja ja ruusukkeita.

Joulupihlaja ei ollut pelkästään koriste. Sen tehtävänä oli myös pitää noidat poissa ja estää pikkulintuja syömästä viljan siemeniä kevätkylvöjen alkaessa. On paljon merkkejä siitä pihlajaa on pidetty erityisen yliluonnollisena puuna. Sitä ei saanut esimerkiksi tyrnin tavoin polttaa koskaan liedessä, koska silloin kotitonttu olisi lähtenyt pysyvästi matkoihinsa.




Olkihahmot

Nykyisillä olkipukeilla joilla on kaarevat sarvet ja punaiset silkkinauhat vartalonsa ympärillä, on esikuvia menneisyydessä koko Pohjolassa. Usein leikittiin joulupukeilla. Toisinaan naamioiduttiin pukeiksi ja heittäydyttiin vallattomiksi naapureiden kanssa. Joissakin paikkakunnilla näin tehtiin jo ennen ja joulua, joissakin joulun aikaan ja joskus Nuutinpäivänä. Tavallisesti oljesta tehtiin ihmisen kokoinen pukki tai ukko, joka puettiin vanhoihin vaatteisiin. Illalla koputettiin naapurin oveen, heitettiin pukki sisään ja juostiin kiireesti karkuun.

Muutamissa kylissä pukkia kuljetettiin talosta taloon koko joulunajan. Kerrottaan että eräässä smoolantilaisessa kylässä piti sepittää värssy ja riippua pukissa, ennen kuin se vietiin seuraavaan paikkaan. Eräässä norjalaisessa kylässä kerrotaan tarinaa, että pukin sisään asetettiin vesiruukku ja kun talonväki avasi oven, siellä seistä tönötti alleen laskenut pukki.

Pieniä joulupukkeja ja joulunukkeja tehtiin toisinaan myös lahjaksi juhlavieraille ja leluiksi lapsille. Pohjolassa oli tavallista leikkiä sellaista joululeikkiä, jossa levitettiin illalla olkia lattialle, otettiin nukkea jaloista kiinni ja kilpailtiin siitä, kula heittää nuken pään yli pisimmälle.